Kaikissa matkaoppaissa kehutaan museosaarta ja erityisesti siellä olevaa Pergamon-museota (http://fi.wikipedia.org/wiki/Pergamon-museo). Berliinissä ei voi kuulemme käydä käymättä museoissa, joten pakkohan meidänkin oli mennä. Ja Pergamoniin, kun kerran se on niin hieno. Olisi varmaankin pitänyt myös olla hereillä koulussa historian tunnit, että ymmärtäisi kuinka hieno tämä on. Museon parasta antia oli heti sisäänkäynnin jälkeen olevat rappuset ylös Zeuksen alttarille. Muuten se oli lähinnä iso kokoelma kiviä ja veistosten osia. No tulipahan annettua jälkipolvillekin hyvä kuva siitä, millaisia museot ovat. Museosaari on komea näky ja sitä olisi kävellyt vähän enemmänkin elleivät vanhat kivet ja ajoittainen tihkusade olisi latistaneet tunnelmaa.
Kävelimme pienen pätkän Unter den Lindenille ja jatkoimme linja-autolla nro 200 keskustan läpi ja Tiergartenin eteläreunaa Breitscheidplatzille. Kiertelimme hetken etsien sopivaa nakkikioskia. KaDeWe:n edestä löytyi pieni kioski, jossa olemme vetäneet joskus aikaisemminkin makkaraa ja ranskiksia.
Makkarat naamassa painelimme sisään Berliinin legendaariseen tavarataloon, KaDeWe:iin. Heti katukerroksessa vastaan tulvi hajuvesien riitasoinnut ja toinen toistaan komeammat mainoskyltit. Aino oli liekeissä. Hän halusi kiertää koko talon kaikki osastot joka koloa myödän. Me emme. Aino ryntäsi saman tien hajuvesiosastolle sen enempää meidän jutuistamme välittämättä. Totesimme, että sinne meni, mutta onhan hänellä kännykkä. Jatkoimme kaupan kiertämistä neljästään. Valtavan kokoinen kauppa. Jossain vaiheessa Ollikin eksyi hetkeksi omille teilleen ja me etsimme häntä. Hermo oli aika piukassa. Lopulta totesin, että nyt mulle alkaa riittämään. Soitimme Ainolle. Hän oli kaupan asiakaspalvelussa etsimässä meitä. Lähtiessään hän oli kuulemma huikannut meille "odottakaa vähän", jota emme olleet kuulleet, vaan tulkinneet hänen painelleen omille teilleen. Tultuaan takaisin hän ei nähnyt meitä ja oli jäänyt odottamaan, kuten on opetettu. Kun meitä ei vain kuulunut, hän oli yrittänyt soittaa Titalle, mutta puhelimesta oli kuulunut vain saksaa. Häneltä puuttui maan suuntanumero puhelinnumeron alusta ja puhelin oli valitellut tuntematonta numeroa saksaksi. Kun äiti puhui vain automaatin äänellä saksaa ja isä oli unohtanut kännykän lomakotiin, hän oli mennyt kysymään apua myyjiltä. Hänet ohjattiin viidenteen kerrokseen kerrokseen, josta hänet ohjattiin kolmanteen josta edelleen neljänteen kerrokseen. Siellä Ainolle kerrottiin, että kuuluttaminen ei oikein toimi ja hänen täytyi kertoa tuntomerkkejä joiden perusteella vanhempia etsittäisiin kaupan turvakameroista. Aino kertoi isällä olevan iso punainen reppu ja kalju. Hyvät tuntomerkit. Vähän aikaa turvakameroiden kuvaa tuijoteltuaan Titta soitti. Huh, mikä kauppareissu. Olimme viimeksi KaDeWe:ssa, kun Aino oli neljävuotias. Tuolloinkin etsimme häntä ympäri kauppaa. Tuo on yksi Euroopan huonoimpia paikkoja hukuttaa lapsi ja me onnistumme siinä kahdesti.
Hermot olivat aivan riekaleina ja halusin vain pois tästä metelistä ja koohotuksesta. En halunnut nähdä enää yhtäkään spottivaloin koristeltua kauppaa enkä varsinkaan ravintoloiden terasseilla soittelevia hanuristeja. Pois! Painoimme maanalaisella keskustan alitse suoraan Prenzlauer Bergiin. Ostimme mansikoita ja lyhyen kävelymatkan jälkeen pysähdyimme Kollwitzplatzin leikkipaikalle. Aah. Loma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti