Aamulla pakattiin loput tavarat rinkkoihin ja reppuihin. Joten kuten kaikki näyttäisi mahtuvan taas mukaan. Titta siivosi asunnon puhtaammaksi kuin mitä se oli tullessamme. Sitten olikin aika käydä viimeisellä uinnilla omassa altaassamme.
Huomenna lähdemme Cordobasta Madridiin, jossa vietämme viimeiset päivät ennen Suomeen paluuta. Päätimme lähteä jo tänään Villarrubian asunnosta illaksi Cordoban keskustan asuntoomme, jotta saamme nauttia vielä yhden Cordoban illan. Ajoimme rautatieaseman kautta ostamaan liput huomiseen Madridin junaan. Lipunmyynnin virkailijamme, vanhempi herrasmies, tuntui olevan suorastaan ylpeä siitä, että hän ei osannut englantia, mutta mikä tärkeintä, hän osasi hommansa. Espanjaitaliani riitti hyvin lippujen ostamiseen ja saimme hoidettua koko homman ilman ongelmia! Viva Renfe! (Tai jotain sinne päin...)
Asemalta alkoi jälleen navigaattorin päätön opastus pitkin yksisuuntaisia, väärään suuntaan. Cordoban keskustassa näitä ohjeita ei voi vain mitenkään noudattaa, kun kujat ovat niin kapeita, että niissä väärään suuntaan ajaminen sulkisi saman tien koko liikenteen. Ajoin tuntumalla lähemmäksi asuntoa ja loppumatkan kiersimme ympyrää kunnes navigaattori ja minä olimme samaa mieltä käännöksistä. Olimme sopineet vaihtoperheemme kanssa jättävämme auton joko asunnon lähelle tai rautatieasemalle. Löysimme paikan asunnon läheltä ja päätimme jättää auton siihen ja mennä huomenna takseilla rautatieasemalle.
Kannoimme rinkamme asunnolle ja lähdimme kiertelmään kaupunkia. Nyt päivä oli tuskaisen kuuma. Huomiseksi on luvattu Cordobaan 42 astetta lämmintä. Lähdemmekin ihan miellämme sitä pakoon Madridiin. Kiertelimme uusia kujia keskustaan. Matkalta ostimme kylmää vettä kaupasta. Pullollinen hulahti aika pian alas kurkuista. Keskustassa teki mieli istahtaa johonkin. Kiersimme etsiessämme hyvän näköistä paikkaa. Koska kello oli vasta jotain vaille 18, kaupunki oli aika kuollut ja suuri osa juomapaikoistakin kiinni. Ainoastaan Plaza Las Tendillasin turistijuottolat olivat auki. Käväisimme vilvoittelemassa El Corte Inglesissä ja jatkoimme mukavan juomapaikan etsimistä. Ei löytynyt. Sevillassa olisi löytynyt... Päädyimme takaisin Plaza Las Tendillasille (jota Aino nimittää hauskasti Yleispaikaksi) ja istahdimme vähiten vastenmielisen näköiseen kahvilaan. Oluet olivat isot ja lämpimämmät ja hinta tuplasti totuttuun.
Vaihtoperheemme jätti meille joitakin vinkkejä Cordobasta ja niissä mainittiin myös hyvä italialainen ravintola Pizzaiolo. Titta huomasi sen kierrellessämme kaupunkia ja päätimme mennä sinne syömään. Valitettavasti se avaa ovensa vasta klo 21, johon oli vielä tunti ja meillä jo aika nälkä. Oli sellainen olo, että tämä kaupunki oli jo nähty ja kuumuus vei mehut kiertelystä. Kiertelimme etsien taukopaikkaa, jossa nauttia aperitiivit. Kovin oli edelleen hiljaista. Päädyimme lopulta pystykaljoille lempibaarimme, Bar Correoniin. Onneksi se tunti kului aika nopeasti ja pääsimme syömään. Ravintola oli aika pettymys. Jossain kohtaa ruokaa Titta totesikin "Ensi vuonna Italiaan." Tällä reissulla parasta syötävää ovat olleet pikku baarien tapakset, joissa on saanut sukeltaa ihan uusiin makuihin tietämättä aina ihan tarkaan mitä on tullut tilattuakaan.
Syötyämme ajoimme taksilla kodin lähelle olevalle plazalle, jossa tiesimme olevan ainakin jonkinlaisen juottolan jossa juoda iltajuomat ennen nukkumaan menoa. Oli mukava istuskella katuterasilla ja nauttia paikallisten illanvietosta.
tiistai 21. heinäkuuta 2009
su 19.7. Villarubbia
Lepopäivä. Titta pakkasi ja minä kirjoitin päiväkirjaa. Lapset leikkivät sisällä ja ulkona. Jä aina välillä uitiin.
la 18.7. Sevilla - Villarrubia
Viimeinen päivä Sevillassa. Luovutimme huoneemme, mutta jätimme rinkkamme vielä hotelliin. Tämä hotelli on hyvällä paikalla ja sopuhintainen. Pitää muistaa seuraavalla kerralla, kun tulemme käymään. Varatessa huonetta kannattaa pyytää huone toisesta kerroksesta. Ensimmäisessä kerroksessa saattaa olla turhan meluisaa.
Kävelimme härkätaisteluareenan vieressä olevalle kauppahallille etsimään aamiaista. Oli hiljaista. Ei löytynyt mitään sopivaa paikkaa. Jatkoimme pikku kujia suurin piirtein keskustan suuntaan. Koska sopivaa paikkaa ei tullut vastaan, ja alkoi olla jo aika nälkä, ostimme välillä hedelmää hedelmäkaupasta. Maistui. Kierreltyämme aikamme törmäsimme lopulta edellispäivän lounaspaikkaan La Esquinita de Arfe, jossa söimme herkulliset tomaattileivät ja kahvit. Emmakin innostui vihdoinkin tomaattileivistä. Nyt ne ovat jo meidän vakioaamiaisemme.
Hyvän aamiaisen jälkeen oli mukavampi kävellä jälleen keskustan kujia. Kävelimme ostamassa junamatkalle evästä El Corte Inglesistä. Sitten oli aika jättää hyvästit ihanalle Sevillalle. Haimme tavaramme hotellilta. Keskustan ympäri kiertää hyvä paikallisbussin reitti C5, jolla pääsimme vähän lähemmäs rautatieasemaa. Linja kiertää keskustaa myötäpäivään ja saimme ajaa muutaman pysäkin vajaa koko lenkin. Ei haitannut yhtään. Pääsimme katselemaan vielä auton kyydistä tuttuja paikkoja. Ensi kerrale muistiksi: Alkuun voi ottaa vaikka yhden kierroksen C5:lla päästäkseen tunnelmaan. (Pientä eroahdistusta havaittavissa näissä seuraavalle kerralle -muistiinpanoissa?)
Linja-auton reitti ei kulkenut ihan rautatieasemalle saakka, joten kävelimme viimeisen kilometrin. Oli kuuma. Asemalle päästyämme menimme ostamaan liput seuraavaan junaan Cordobaan. Hetken näytti jo siltä, että tämä olisi ensimmäinen kerta, kun junalippujen ostaminen sujuu ongelmitta Espanjassa, kunnes virkailija sähläsi tukkeutuneen tulostimen kanssa. Olin jo allekirjoittanut Visalla maksamani laskun ja emme saaneetkaan lippuja. Hetken kuluttua paikalla olikin jo muutama Renfen virkailija pähkäilemässä tilannetta ja välillä kävivät näppäilemässä jotain toisella koneelle. Tulostin saatiin kuntoon ja koko homma tehtiin uusiksi. Mikäli ymmärsin oikein virkailijan espanjan ja englannin sekoituksen, ensimmäinen maksu mitätöitiin. Toivottavasti niin.
Rautatieasemat ovat olleet positiivinen yllätys täällä. Sevillan asemakin on avara, tyylikäs rakennus, jossa on mukava odotella junaa. Vessatkin olivat siisteimpiä koko reissulla näkemiämme.
Siirryimme junalaiturille turvatarkastuksen ja lippujen tarkastuksen kautta. Juna tuli pian ja matka Cordobaa meni nopeasti. Perillä Cordobassa meitä odotti jälleen kuuma auto. Muistelimme ensimmäistä saapumistamme Cordobaan, jolloin oli varmaankin yhtä lämmintä ja yhtä kuuma auto. Silloin se tuntui ahdistavalta. Nyt osaa ottaa jo rennommin.
Tiesimme, että meillä on jotain syötävää Villarrubian asunnolla ja läheiseltä huoltoasemalta saa ainakin kaljaa ja vettä, mutta oli silti mukava huomata, että lähikauppamme onkin auki lauantaisin klo 21 saakka. Kävimme ostamassa viikonlopuksi kaikkea syötävää. Kaupassa olikin enemmän ihmisiä kuin aikaisempina päivinä. Näyttää olevan suosittu aika käydä kaupassa.
Perillä lomakodissa oli mukava pulahtaa hetkeksi uimaan ennen pakastepitsojen nauttimista.
Kävelimme härkätaisteluareenan vieressä olevalle kauppahallille etsimään aamiaista. Oli hiljaista. Ei löytynyt mitään sopivaa paikkaa. Jatkoimme pikku kujia suurin piirtein keskustan suuntaan. Koska sopivaa paikkaa ei tullut vastaan, ja alkoi olla jo aika nälkä, ostimme välillä hedelmää hedelmäkaupasta. Maistui. Kierreltyämme aikamme törmäsimme lopulta edellispäivän lounaspaikkaan La Esquinita de Arfe, jossa söimme herkulliset tomaattileivät ja kahvit. Emmakin innostui vihdoinkin tomaattileivistä. Nyt ne ovat jo meidän vakioaamiaisemme.
Hyvän aamiaisen jälkeen oli mukavampi kävellä jälleen keskustan kujia. Kävelimme ostamassa junamatkalle evästä El Corte Inglesistä. Sitten oli aika jättää hyvästit ihanalle Sevillalle. Haimme tavaramme hotellilta. Keskustan ympäri kiertää hyvä paikallisbussin reitti C5, jolla pääsimme vähän lähemmäs rautatieasemaa. Linja kiertää keskustaa myötäpäivään ja saimme ajaa muutaman pysäkin vajaa koko lenkin. Ei haitannut yhtään. Pääsimme katselemaan vielä auton kyydistä tuttuja paikkoja. Ensi kerrale muistiksi: Alkuun voi ottaa vaikka yhden kierroksen C5:lla päästäkseen tunnelmaan. (Pientä eroahdistusta havaittavissa näissä seuraavalle kerralle -muistiinpanoissa?)
Linja-auton reitti ei kulkenut ihan rautatieasemalle saakka, joten kävelimme viimeisen kilometrin. Oli kuuma. Asemalle päästyämme menimme ostamaan liput seuraavaan junaan Cordobaan. Hetken näytti jo siltä, että tämä olisi ensimmäinen kerta, kun junalippujen ostaminen sujuu ongelmitta Espanjassa, kunnes virkailija sähläsi tukkeutuneen tulostimen kanssa. Olin jo allekirjoittanut Visalla maksamani laskun ja emme saaneetkaan lippuja. Hetken kuluttua paikalla olikin jo muutama Renfen virkailija pähkäilemässä tilannetta ja välillä kävivät näppäilemässä jotain toisella koneelle. Tulostin saatiin kuntoon ja koko homma tehtiin uusiksi. Mikäli ymmärsin oikein virkailijan espanjan ja englannin sekoituksen, ensimmäinen maksu mitätöitiin. Toivottavasti niin.
Rautatieasemat ovat olleet positiivinen yllätys täällä. Sevillan asemakin on avara, tyylikäs rakennus, jossa on mukava odotella junaa. Vessatkin olivat siisteimpiä koko reissulla näkemiämme.
Siirryimme junalaiturille turvatarkastuksen ja lippujen tarkastuksen kautta. Juna tuli pian ja matka Cordobaa meni nopeasti. Perillä Cordobassa meitä odotti jälleen kuuma auto. Muistelimme ensimmäistä saapumistamme Cordobaan, jolloin oli varmaankin yhtä lämmintä ja yhtä kuuma auto. Silloin se tuntui ahdistavalta. Nyt osaa ottaa jo rennommin.
Tiesimme, että meillä on jotain syötävää Villarrubian asunnolla ja läheiseltä huoltoasemalta saa ainakin kaljaa ja vettä, mutta oli silti mukava huomata, että lähikauppamme onkin auki lauantaisin klo 21 saakka. Kävimme ostamassa viikonlopuksi kaikkea syötävää. Kaupassa olikin enemmän ihmisiä kuin aikaisempina päivinä. Näyttää olevan suosittu aika käydä kaupassa.
Perillä lomakodissa oli mukava pulahtaa hetkeksi uimaan ennen pakastepitsojen nauttimista.
sunnuntai 19. heinäkuuta 2009
pe 17.7. Sevilla
Pääsimme liikkeelle jälleen vasta joskus vähän ennen puolta päivää. Ensimmäiseksi lähdimme kävelemään keskustan pohjoispuolella olevan kaupahallin suuntaan etsien sopivaa aamupalapaikkaa. Aamupalapaikka Orfila löytyi Orfila ja Jose Gestoso -katujen kulmasta. Söimme herkullisia tomaattileipiä ja churroksia. Aamiaisen jälkeen jatkoimme kauppahallin etsimistä. Emme löytäneet. Tilalla oli iso työmaa. Lonely Planetin mukaan kauppahalli onkin seissyt väliaikaisella paikalla vuodesta 1973 alkaen. Ehkä väliaika on nyt päättynyt.
Kiertelimme jälleen hetken ympäri keskustan katuja. Näitä voisi talloa päivätolkulla. Poikkesimme välillä El Corte Inglesiin. Olli on keksinyt ostaa jalkapallon ja maalivahdin hanskat muistoksi matkasta ja täältä löytyi komea kultainen Real Madridin pallo. Loppupäivän hän halusikin kantaa pallon mukanaan joka paikkaan ja kikkailla sen kanssa aina, kun se vain oli mahdollista.
Päätimme ottaa edes yhden pakollisen turistikohteen päivän ohjelmaan ja kävimme ihailemassa Sevillan katedraalin järjetöntä kokoa sisältäpäin. Rakennus on valtavan kokoinen ja loputtomissa pikku yksityiskohdissa on tonneittain kultaa.
Lounaaksi osuimme jälleen Calle Eloylle La Alacena de San Eloy'iin. On hyvä paikka.
Siestamme jäi hieman myöhään kaiken tämän kiertelyn jälkeen. Menimme silti hotellille lepäämään hetkeksi ennen uutta kävelykierrosta. Suunnittelin matkaraamatun avulla iltaretkemme suunnaksi Plaza Ponce de Leónin kaupungin koillisreunassa. Siellä näyttäisi olevan myös hyviä ruokapaikkoja. Kävelimme pikku kujia sinne ja suurin piirtein perille päästyämme huomasin matkaraamatun jääneen hotellille enkä muistanut yhtään missä ja minkä nimisiä ravintoloita täällä kehuttiin. Ympärillä ei näkynyt mitään mukavan näköistä paikkaa, joten lähdimme kävelemään takaisin keskustan suuntaan. Päädyimme Plaza Cristo de Burgosille ja tuttuun ravintolaan Los Colonialesiin. Tällä kertaa pääsimme suoraan pöytään jonottamatta.
Paluumatkalla jäimme jälleen hetkeksi Plaza de la Alfalfalle leikkimään. Nyt Ollilla oli oma pallo mukana ja hän pääsi pelaamaan jalkapalloa Espanjalaisella aukealla espanjalaisten lasten kanssa. Espanjalaisten lasten valikoima oli tosin vähän rajoitettu, joten minä ja yksi iloinen laitapuolen kulkija kelpasimme myös peliin mukaan. Olli nautti. Hän olisi potkinut palloa varmasti aamuun saakka.
Jatkoimme vielä Plaza de la Alfalfalta nauttimaan viimeisen illan juomat Plaza de la Pescaderíalle tutulle terassille. Nyt teki mieli jotain makeaa jälkiruokaviiniä. Tilasin vain tinto dulcen ja sain jotain herkullista. Sen jälkeen pyysin tarjoilijaa tuomaan jotain muuta yhtä hyvää. Toi Oloroso dulcen. Herkkuja molemmat. Lapset jatkoivat pallon kanssa pelailua tälläkin aukealla, kunnes Emma innostui vähän liikaa ja kaatui täydestä juoksusta eteenpäin lyöden päänsä maahan. Kauhea kumahdus ja kuhmu. Titta otti tilanteen haltuun komentaen minut hoitamaan jäitä pyyhkeisiin. Lasten juomalasien jäät huljahtivat saman tien paperipyyhkeisiin ja pyyhekäärö Emman otsalle. Hetken päästä hurja kuhmu olikin jo laskeutunut ja neiti rauhoittunut. Ilta venähti jälleen pitkäksi ja saavuimme hotellille vähän ennen puolta yötä. Nukahdimme heti.
Kiertelimme jälleen hetken ympäri keskustan katuja. Näitä voisi talloa päivätolkulla. Poikkesimme välillä El Corte Inglesiin. Olli on keksinyt ostaa jalkapallon ja maalivahdin hanskat muistoksi matkasta ja täältä löytyi komea kultainen Real Madridin pallo. Loppupäivän hän halusikin kantaa pallon mukanaan joka paikkaan ja kikkailla sen kanssa aina, kun se vain oli mahdollista.
Päätimme ottaa edes yhden pakollisen turistikohteen päivän ohjelmaan ja kävimme ihailemassa Sevillan katedraalin järjetöntä kokoa sisältäpäin. Rakennus on valtavan kokoinen ja loputtomissa pikku yksityiskohdissa on tonneittain kultaa.
Lounaaksi osuimme jälleen Calle Eloylle La Alacena de San Eloy'iin. On hyvä paikka.
Siestamme jäi hieman myöhään kaiken tämän kiertelyn jälkeen. Menimme silti hotellille lepäämään hetkeksi ennen uutta kävelykierrosta. Suunnittelin matkaraamatun avulla iltaretkemme suunnaksi Plaza Ponce de Leónin kaupungin koillisreunassa. Siellä näyttäisi olevan myös hyviä ruokapaikkoja. Kävelimme pikku kujia sinne ja suurin piirtein perille päästyämme huomasin matkaraamatun jääneen hotellille enkä muistanut yhtään missä ja minkä nimisiä ravintoloita täällä kehuttiin. Ympärillä ei näkynyt mitään mukavan näköistä paikkaa, joten lähdimme kävelemään takaisin keskustan suuntaan. Päädyimme Plaza Cristo de Burgosille ja tuttuun ravintolaan Los Colonialesiin. Tällä kertaa pääsimme suoraan pöytään jonottamatta.
Paluumatkalla jäimme jälleen hetkeksi Plaza de la Alfalfalle leikkimään. Nyt Ollilla oli oma pallo mukana ja hän pääsi pelaamaan jalkapalloa Espanjalaisella aukealla espanjalaisten lasten kanssa. Espanjalaisten lasten valikoima oli tosin vähän rajoitettu, joten minä ja yksi iloinen laitapuolen kulkija kelpasimme myös peliin mukaan. Olli nautti. Hän olisi potkinut palloa varmasti aamuun saakka.
Jatkoimme vielä Plaza de la Alfalfalta nauttimaan viimeisen illan juomat Plaza de la Pescaderíalle tutulle terassille. Nyt teki mieli jotain makeaa jälkiruokaviiniä. Tilasin vain tinto dulcen ja sain jotain herkullista. Sen jälkeen pyysin tarjoilijaa tuomaan jotain muuta yhtä hyvää. Toi Oloroso dulcen. Herkkuja molemmat. Lapset jatkoivat pallon kanssa pelailua tälläkin aukealla, kunnes Emma innostui vähän liikaa ja kaatui täydestä juoksusta eteenpäin lyöden päänsä maahan. Kauhea kumahdus ja kuhmu. Titta otti tilanteen haltuun komentaen minut hoitamaan jäitä pyyhkeisiin. Lasten juomalasien jäät huljahtivat saman tien paperipyyhkeisiin ja pyyhekäärö Emman otsalle. Hetken päästä hurja kuhmu olikin jo laskeutunut ja neiti rauhoittunut. Ilta venähti jälleen pitkäksi ja saavuimme hotellille vähän ennen puolta yötä. Nukahdimme heti.
to 16.7. Sevilla
Päivärytmi alkaa kallistua yhä enemmän illan suuntaan. Heräsimme joskus kymmenen paikkeilla. Tässäkään hotellissa ei tarjoilla aamiaista, joten lähdimme kiertelemään kaupunkia ja etsimään sopivan näköistä paikkaa. Päädyimme Horno de San Buenaventuraan, Plaza Alfalfan laidalle. Paikka on kuuluisa leivonnaisistaan. Aamiainen ei ollut kummoinen ja vähän ylihintainen.
Aamiaisen jälkeen oli jälleen energiaa lähteä kiertelemään kaupunkia. Otimme päivän suunnaksi jokirannan ja härkätaisteluareenan ympäristön. Matkalle osui lelukauppoja, joissa pääsimme vähän vilvoittelemaan ja lapset hiplaamaan leluja. Olli osti Playmobilin moottoripolkupyörärullaluistinlautatemppupaketin.
Jokirannassa oli kuuma. Talojen suojassa hakeudumme yleensä varjoisalle puolelle katua, mutta täällä ei ollut varjoisaa puolta ja aurinko grillasi kunnolla. Emme viihtyneet pitkään rannassa, vaan pujahdimme takaisin kujille härkätaisteluareenan vierestä. Areena on täälläkin komea rakennus, jonka ympärillä on aiheeseen liittyviä patsaita. Alueen yhtenä kohteena oli turisti-infon karttaamme rastittama hevostarvikeliike. Aino haluaa viedä hevoselleen jonkin tuliaisen Espanjasta. Kauppa löytyi, mutta valitettavasti he olivat jo ehtineet siirtyä siestalle. Aino osti itselleen Sevilla-kassin yhdestä areenan vieressä olevasta turistikaupasta.
Pikku hiljaa alkoi tehdä mieli kunnon taukoa ja tapastelua. Kävelimme ympäri El Arenalin kujia kunnes Calle Arfella tuli vastaan sopivan näköinen paikka La Esquinita de Arfe. Kadulla oli jo niin kuuma, että meni ihan mielellään välillä sisälle syömään. Paikka oli mukavan ahdas, täynnä paikallisia ja äänekästä keskustelua. Lista oli tietysti vain espanjaksi. Aino ja Olli saivat itse arpoa omat tapaksensa ja Emmalle tilattiin ranskikset. Annokset olivat herkullisia. Ja olut kylmää.
Syötyämme suunnistimme takaisin hotellille pitämään päivätaukoa. Lapset katsoivat tietokoneelta Late Lammasta ja me köllötimme sängyssä.
Iltapuolella lähdimme jälleen kuljeskelemaan pitkin kujia. Menimme ensimmäisenä takaisin El Arenalista löytämäämme hevostarvikeliikkeeseen ja Aino osti hevosharjan. Sen jälkeen pyörimme vain kujia ympäriinsä tietämättä välillä ihan tarkkaan missä olimme.
Herkuttelimme iltapalan tapakset matkaraamatun suosittelemassa ravintolassa Los Coloniales. Sen vieressä, Plaza Cristo de Burgosilla on pieni leikkipaikka, jossa lapset pääsivät ensin vähän riehumaan ja sen jälkeen menimme jonottamaan pöytää ravintolan ulkopuolella. Ravintolassa on hauska jonotusjärjestelmä: Pöydän haluavat kirjoittavat nimensä seinässä olevaan liitutauluun ja sitä mukaa kun pöytiä vapautuu tarjoilija huutaa nimiä listasta. Saimme pöytämme pienen odottelun jälkeen ja ruoka oli todellakin jonottamisen arvoista.
Paluumatka hotelliin kulki jälleen Plaza de la Alfalfan kautta. Plazalla on iltaisin kiva tunnelma ja sen leikkipaikka on hyvä. Jäimme hetkeksi leikkimään. Paikalliset lapset pelasivat aukiolla jalkapalloa ja Ollin teki mieli mennä mukaan, mutta rohkeus ei tuntunut ihan riittävän. Emme jääneet pitkäksi aikaa istuskelemaan, vaan jatkoimme eiliselle iltajuomapaikallemme Plaza de la Pescaderíalle.
Olimme hotellilla jälleen vähän ennen vuorokauden vaihtumista. Huomenna pitäisi jättää huone ja lähteä takaisin Cordobaan. Sevilla on ollut niin mahtava kaupunki, että halusimme jäädä vielä yöksi. Kävin sopimassa saman tien yhden lisäyön hotellia pitäjän kanssa. Oli mukava mennä nukkumaan tietäen, että huomenna saa lisää tätä samaa.
Aamiaisen jälkeen oli jälleen energiaa lähteä kiertelemään kaupunkia. Otimme päivän suunnaksi jokirannan ja härkätaisteluareenan ympäristön. Matkalle osui lelukauppoja, joissa pääsimme vähän vilvoittelemaan ja lapset hiplaamaan leluja. Olli osti Playmobilin moottoripolkupyörärullaluistinlautatemppupaketin.
Jokirannassa oli kuuma. Talojen suojassa hakeudumme yleensä varjoisalle puolelle katua, mutta täällä ei ollut varjoisaa puolta ja aurinko grillasi kunnolla. Emme viihtyneet pitkään rannassa, vaan pujahdimme takaisin kujille härkätaisteluareenan vierestä. Areena on täälläkin komea rakennus, jonka ympärillä on aiheeseen liittyviä patsaita. Alueen yhtenä kohteena oli turisti-infon karttaamme rastittama hevostarvikeliike. Aino haluaa viedä hevoselleen jonkin tuliaisen Espanjasta. Kauppa löytyi, mutta valitettavasti he olivat jo ehtineet siirtyä siestalle. Aino osti itselleen Sevilla-kassin yhdestä areenan vieressä olevasta turistikaupasta.
Pikku hiljaa alkoi tehdä mieli kunnon taukoa ja tapastelua. Kävelimme ympäri El Arenalin kujia kunnes Calle Arfella tuli vastaan sopivan näköinen paikka La Esquinita de Arfe. Kadulla oli jo niin kuuma, että meni ihan mielellään välillä sisälle syömään. Paikka oli mukavan ahdas, täynnä paikallisia ja äänekästä keskustelua. Lista oli tietysti vain espanjaksi. Aino ja Olli saivat itse arpoa omat tapaksensa ja Emmalle tilattiin ranskikset. Annokset olivat herkullisia. Ja olut kylmää.
Syötyämme suunnistimme takaisin hotellille pitämään päivätaukoa. Lapset katsoivat tietokoneelta Late Lammasta ja me köllötimme sängyssä.
Iltapuolella lähdimme jälleen kuljeskelemaan pitkin kujia. Menimme ensimmäisenä takaisin El Arenalista löytämäämme hevostarvikeliikkeeseen ja Aino osti hevosharjan. Sen jälkeen pyörimme vain kujia ympäriinsä tietämättä välillä ihan tarkkaan missä olimme.
Herkuttelimme iltapalan tapakset matkaraamatun suosittelemassa ravintolassa Los Coloniales. Sen vieressä, Plaza Cristo de Burgosilla on pieni leikkipaikka, jossa lapset pääsivät ensin vähän riehumaan ja sen jälkeen menimme jonottamaan pöytää ravintolan ulkopuolella. Ravintolassa on hauska jonotusjärjestelmä: Pöydän haluavat kirjoittavat nimensä seinässä olevaan liitutauluun ja sitä mukaa kun pöytiä vapautuu tarjoilija huutaa nimiä listasta. Saimme pöytämme pienen odottelun jälkeen ja ruoka oli todellakin jonottamisen arvoista.
Paluumatka hotelliin kulki jälleen Plaza de la Alfalfan kautta. Plazalla on iltaisin kiva tunnelma ja sen leikkipaikka on hyvä. Jäimme hetkeksi leikkimään. Paikalliset lapset pelasivat aukiolla jalkapalloa ja Ollin teki mieli mennä mukaan, mutta rohkeus ei tuntunut ihan riittävän. Emme jääneet pitkäksi aikaa istuskelemaan, vaan jatkoimme eiliselle iltajuomapaikallemme Plaza de la Pescaderíalle.
Olimme hotellilla jälleen vähän ennen vuorokauden vaihtumista. Huomenna pitäisi jättää huone ja lähteä takaisin Cordobaan. Sevilla on ollut niin mahtava kaupunki, että halusimme jäädä vielä yöksi. Kävin sopimassa saman tien yhden lisäyön hotellia pitäjän kanssa. Oli mukava mennä nukkumaan tietäen, että huomenna saa lisää tätä samaa.
ke 15.7. Sevilla
Aamulla herätimme Emman laululla ja lahjoilla. Playmobil oli kiva paketti, jonka kasaamiseen meni hetki ja sen jälkeen Emma pääsi leikkimään prinsessan ja prinssin kanssa omaan pikku suihkulähteeseensä.
Olimme katsoneet etukäteen Renfen sivuilta Sevillaan menevät junat ja päätimme tähdätä joko 10:20 tai 12:55 lähtevään Altaria-junaan, koska ne olivat aavistuksen hitaampia (ja silti peijakkaan nopeita, 140 km kolmessa vartissa) ja paljon halvempia kuin AVE-junat. Aamulla totesimme aika pian, että 10:20 on aivan liian aikainen ja päätimme ottaa rennosti. Minä sain päivitettyä päiväkirjaa nettiin ja lapset saivat nautiskella aamu-uinnista. Vähän ennen klo 12 lähdimme ajamaan rautatieasemalle. Navigaattori ohjasi jälleen vähän hassua reittiä, mutta uskoimme sitä ja tekeydyimme hetkeksi julkiseksi välineeksi ajaessamme vain linja-autoille ja takseille sallittuja katuja.
Luulimme varanneemme tarpeeksi aikaa rautatieasemalle lippujen ostoon, mutta perillä odotti pitkä jono, joka ei liikkunut mihinkään. Pikku hiljaa seuratessamme aseman menoa meille selkeni, että mitkään lipunmyyntikoneet (automaatit ja lippumyymälän koneet) eivät toimineet ja ihmiset seisoskelivat vain odottelemassa. Varmistimme, että liput voi ostaa myös junasta ja siirryimme odottamaan junaa. Täällä on joka asemalla asemalaiturilla laukkujen läpivalaisu ja lippujen tarkastus vähän samaan tapaan kuin lentoasemilla. Mutta housuissa kulkevat tavarat eivät kiinnosta ketään. Juna tuli, me astuimme kyytiin ja saimme matkalippumme. Junassa oli neljä vaunua, joista yhteen ohjattiin kaikki ne, jotka eivät olleet pystyneet ostamaan lippua asemalta. Se olikin täynnä. Muut kolme olivat tyhjinä.
Junassa otin matkaraamatun esiin ja aloin tutustua Sevillaan. Sain luettua jonkin matkaa, kunnes olimmekin jo yhtäkkiä perillä. Matka meni todella nopeasti. Perillä etsimme turisti-infon, josta saimme kartan ja lähdimme etsimään taksia. Tähän saakka me olemme päässeet kulkemaan aina yhdellä taksilla Titan istuessa ilman vöitä takana, mutta Sevillan taksikuskit olivat toista maata. Kaikki ilmoittivat ottavansa korkeintaan neljä kyytiin. Ja missään ei näkynyt tilatakseja. Puntaroimme hetken ottaisimmeko kaksi autoa. Olin ehtinyt lukemaan Lonely Planetin oppaasta kaupungin linja-autoliikenteestä ja päätimme lähteä rautatieaseman edestä ajavan C1 -linjan kyytiin. Päästyämme linja-autoon käynnistin navigaattorin tietääkseni missä menemme. Yritin verrata sen ja turisti-infosta saamamme kartan teitä. Hommasta ei tahtonut tulla mitään navigaattorin pomppiessa kai korkeista rakennuksista johtuen kartalla edestakaisin. Hetken ajettuamme totesin hotellimme olevan aivan eri suunnassa kuin linja-auton reitti näytti kulkevan, joten komensin perheen ulos autosta. Jatkoimme jalan etsien jotain kadun kulmaa jossa olisi kadun nimikin. Kun vihdoinkin löysin kaksi kadunnimeä tajusin turisti-infosta saamamme kartan olevan piirretty siten, että pohjoinen onkin kartan vasemmassa reunassa. Ei ihme, että sen kanssa ei tuntunut löytävän millään oikeita katuja. Käänsin kartan oikein päin ja pikku hiljaa alkoi reitti löytyä. Hotellille olisi pari kilometriä matkaa ja elimme päivän kuuminta vaihetta. Auringossa asfaltti oli niin kuumaa, että sen hehkun tunsi sandaalien ympärillä. Marssimme lähemmäs keskustaa ja pysähdyimme ensimmäiseen mukavan näköiseen ravintolaan tankkaamaan. Paikka oli italialainen ravintola, mikä oli lasten kannalta hyvä juttu. Saivat tankata pitsaa.
Kunnollisen tankkaustauon jälkeen olikin mukava lähteä kävelemään keskustan kujia kohti Sevillan katedralia, jonka tuntumassa hotellimme San Francisco sijaitsee. Hotelli on aivan pirun hyvällä paikalla turistinähtävyyksien ja kaupungin keskustan välissä. Huone on tilava kolmen hengen huone. Hinta 60 € / yö. Täällä on hotelleilla heinäkuu halpaa aikaa, kun kukaan täysjärkinen ei tietenkään halua tänne kattilaan paahtumaan.
Hotelliin päästyämme oli siesta jo alkanut, joten laitoimme lapsille leffan pyörimään tietokoneelta ja otimme itse pienet päiväunet. Makeaa unta. Herättyämme lähdimme kiertelemään kaupunkia. Ensimmäinen tavoite oli löytää turisti-info, josta saisi kunnon kartan ja tietoa lapsia kiinnostavista kohteista: leikkipaikoista, lelukaupoista ja Ainolle hevostarvikeliike. Info löytyi läheiseltä aukealta ja saimme paremman (vaikkakin edelleen pohjoinen vasemmalle piirretyn) kartan ja siihen merkinnät lasten kohteista. Kello oli sen verran paljon, että päätimme ottaa tavoitteeksi vain keskustan kävelykatujen kiertelyn ja El Corte Inglesin tavaratalon, josta löytyisi varmasti leluosasto lapsille. Ensi tuntumalta Sevilla näyttää mahdottoman isolta ja mukavan sokkeloiselta paikalta. Kävelykatuja riittää joka suuntaan ja vähän väliä pitää tarkistaa kartasta mihin päin ollaan menossa.
El Corte Inglesissä riitti leluja ihmeteltäväksi. Lapset kiersivät ympäri leluosastoa. Mitään ihan sopivaa ei kuitenkaan löytynyt. Jatkoimme kujien kiertelyä Calle San Eloylle, josta löytyi parikin kivaa pientä lelukauppaa. Aino löysi itselleen Hello Kitty -kännykkäkotelon ja Emma ItsImagical-ketjun tyylikkäästä lelukaupasta hienon nuken. Nuken nimi oli paketin mukaan Amanda. Emma risti hänet välittömästi Saara Amandaksi.
Nyt oli kaupat kierrelty ja saimme istahtaa Calle San Eloyn varrella tapas baariin La Alacena de San Eloy. Herkullista Serranon kinkkua ja kylmää oluttta. Jatkoimme vielä kaupungin keskustan kiertelyä. Matkaraamatun mukaan parhaat baarit löytyvät Plaza de la Alfalfan ympäriltä. Kävelimme sinne. Se oli mukavan näköistä seutua. Aukealla oli kiva pieni leikkipaikka, jossa lapset pääsivät kirmaamaan hetkeksi meidän miettiessä sopivaa paikkaa istahtaa ennen hotellille menoa. Viereiseltä Plaza de la Pescaderíalta löytyi kivan näköinen terassi, jolla nautimme vielä pientä purtavaa ja juomaa lämpimässä kesäillassa.
Hotellille päästyämme kello oli jälleen jälkeen yhdentoista. Emma pääsi esittelemään Saara Amandan Mollalle ja sitten oli aika saada lapset nukkumaan.
Olimme katsoneet etukäteen Renfen sivuilta Sevillaan menevät junat ja päätimme tähdätä joko 10:20 tai 12:55 lähtevään Altaria-junaan, koska ne olivat aavistuksen hitaampia (ja silti peijakkaan nopeita, 140 km kolmessa vartissa) ja paljon halvempia kuin AVE-junat. Aamulla totesimme aika pian, että 10:20 on aivan liian aikainen ja päätimme ottaa rennosti. Minä sain päivitettyä päiväkirjaa nettiin ja lapset saivat nautiskella aamu-uinnista. Vähän ennen klo 12 lähdimme ajamaan rautatieasemalle. Navigaattori ohjasi jälleen vähän hassua reittiä, mutta uskoimme sitä ja tekeydyimme hetkeksi julkiseksi välineeksi ajaessamme vain linja-autoille ja takseille sallittuja katuja.
Luulimme varanneemme tarpeeksi aikaa rautatieasemalle lippujen ostoon, mutta perillä odotti pitkä jono, joka ei liikkunut mihinkään. Pikku hiljaa seuratessamme aseman menoa meille selkeni, että mitkään lipunmyyntikoneet (automaatit ja lippumyymälän koneet) eivät toimineet ja ihmiset seisoskelivat vain odottelemassa. Varmistimme, että liput voi ostaa myös junasta ja siirryimme odottamaan junaa. Täällä on joka asemalla asemalaiturilla laukkujen läpivalaisu ja lippujen tarkastus vähän samaan tapaan kuin lentoasemilla. Mutta housuissa kulkevat tavarat eivät kiinnosta ketään. Juna tuli, me astuimme kyytiin ja saimme matkalippumme. Junassa oli neljä vaunua, joista yhteen ohjattiin kaikki ne, jotka eivät olleet pystyneet ostamaan lippua asemalta. Se olikin täynnä. Muut kolme olivat tyhjinä.
Junassa otin matkaraamatun esiin ja aloin tutustua Sevillaan. Sain luettua jonkin matkaa, kunnes olimmekin jo yhtäkkiä perillä. Matka meni todella nopeasti. Perillä etsimme turisti-infon, josta saimme kartan ja lähdimme etsimään taksia. Tähän saakka me olemme päässeet kulkemaan aina yhdellä taksilla Titan istuessa ilman vöitä takana, mutta Sevillan taksikuskit olivat toista maata. Kaikki ilmoittivat ottavansa korkeintaan neljä kyytiin. Ja missään ei näkynyt tilatakseja. Puntaroimme hetken ottaisimmeko kaksi autoa. Olin ehtinyt lukemaan Lonely Planetin oppaasta kaupungin linja-autoliikenteestä ja päätimme lähteä rautatieaseman edestä ajavan C1 -linjan kyytiin. Päästyämme linja-autoon käynnistin navigaattorin tietääkseni missä menemme. Yritin verrata sen ja turisti-infosta saamamme kartan teitä. Hommasta ei tahtonut tulla mitään navigaattorin pomppiessa kai korkeista rakennuksista johtuen kartalla edestakaisin. Hetken ajettuamme totesin hotellimme olevan aivan eri suunnassa kuin linja-auton reitti näytti kulkevan, joten komensin perheen ulos autosta. Jatkoimme jalan etsien jotain kadun kulmaa jossa olisi kadun nimikin. Kun vihdoinkin löysin kaksi kadunnimeä tajusin turisti-infosta saamamme kartan olevan piirretty siten, että pohjoinen onkin kartan vasemmassa reunassa. Ei ihme, että sen kanssa ei tuntunut löytävän millään oikeita katuja. Käänsin kartan oikein päin ja pikku hiljaa alkoi reitti löytyä. Hotellille olisi pari kilometriä matkaa ja elimme päivän kuuminta vaihetta. Auringossa asfaltti oli niin kuumaa, että sen hehkun tunsi sandaalien ympärillä. Marssimme lähemmäs keskustaa ja pysähdyimme ensimmäiseen mukavan näköiseen ravintolaan tankkaamaan. Paikka oli italialainen ravintola, mikä oli lasten kannalta hyvä juttu. Saivat tankata pitsaa.
Kunnollisen tankkaustauon jälkeen olikin mukava lähteä kävelemään keskustan kujia kohti Sevillan katedralia, jonka tuntumassa hotellimme San Francisco sijaitsee. Hotelli on aivan pirun hyvällä paikalla turistinähtävyyksien ja kaupungin keskustan välissä. Huone on tilava kolmen hengen huone. Hinta 60 € / yö. Täällä on hotelleilla heinäkuu halpaa aikaa, kun kukaan täysjärkinen ei tietenkään halua tänne kattilaan paahtumaan.
Hotelliin päästyämme oli siesta jo alkanut, joten laitoimme lapsille leffan pyörimään tietokoneelta ja otimme itse pienet päiväunet. Makeaa unta. Herättyämme lähdimme kiertelemään kaupunkia. Ensimmäinen tavoite oli löytää turisti-info, josta saisi kunnon kartan ja tietoa lapsia kiinnostavista kohteista: leikkipaikoista, lelukaupoista ja Ainolle hevostarvikeliike. Info löytyi läheiseltä aukealta ja saimme paremman (vaikkakin edelleen pohjoinen vasemmalle piirretyn) kartan ja siihen merkinnät lasten kohteista. Kello oli sen verran paljon, että päätimme ottaa tavoitteeksi vain keskustan kävelykatujen kiertelyn ja El Corte Inglesin tavaratalon, josta löytyisi varmasti leluosasto lapsille. Ensi tuntumalta Sevilla näyttää mahdottoman isolta ja mukavan sokkeloiselta paikalta. Kävelykatuja riittää joka suuntaan ja vähän väliä pitää tarkistaa kartasta mihin päin ollaan menossa.
El Corte Inglesissä riitti leluja ihmeteltäväksi. Lapset kiersivät ympäri leluosastoa. Mitään ihan sopivaa ei kuitenkaan löytynyt. Jatkoimme kujien kiertelyä Calle San Eloylle, josta löytyi parikin kivaa pientä lelukauppaa. Aino löysi itselleen Hello Kitty -kännykkäkotelon ja Emma ItsImagical-ketjun tyylikkäästä lelukaupasta hienon nuken. Nuken nimi oli paketin mukaan Amanda. Emma risti hänet välittömästi Saara Amandaksi.
Nyt oli kaupat kierrelty ja saimme istahtaa Calle San Eloyn varrella tapas baariin La Alacena de San Eloy. Herkullista Serranon kinkkua ja kylmää oluttta. Jatkoimme vielä kaupungin keskustan kiertelyä. Matkaraamatun mukaan parhaat baarit löytyvät Plaza de la Alfalfan ympäriltä. Kävelimme sinne. Se oli mukavan näköistä seutua. Aukealla oli kiva pieni leikkipaikka, jossa lapset pääsivät kirmaamaan hetkeksi meidän miettiessä sopivaa paikkaa istahtaa ennen hotellille menoa. Viereiseltä Plaza de la Pescaderíalta löytyi kivan näköinen terassi, jolla nautimme vielä pientä purtavaa ja juomaa lämpimässä kesäillassa.
Hotellille päästyämme kello oli jälleen jälkeen yhdentoista. Emma pääsi esittelemään Saara Amandan Mollalle ja sitten oli aika saada lapset nukkumaan.
lauantai 18. heinäkuuta 2009
Takaisin Sevillasta
Olemme jälleen lomakotona. Alunperin olimme suunnitelleet parin päivän reissua Sevillaan ja olisimme palanneet jo eilen, mutta me rakastuimme siihen kaupunkiin niin totaalisesti, että piti vetää päivällä pitkäksi.
Päiväkirjaa ja kuvia tulee taas, kun olen saanut ne koneelle.
Päiväkirjaa ja kuvia tulee taas, kun olen saanut ne koneelle.
keskiviikko 15. heinäkuuta 2009
ti 14.7. Cordoba
Tänään otettiin jälleen vähän rauhallisemmin. Päivä kului lomakodissa leikkien. Minä opettelin altaan puhdistusta ja sainkin sen lopulta siivottua. Vaihtoperheemme on sopinut tuttaviensa kanssa, että he käyvät välillä hoitamassa allasta, mutta nyt on tuullut enemmän ja altaan pohjalle on kerääntynyt hieman jotain multaa sun muuta mömmöä, jonka halusin sieltä pois.
Lähdimme klo 17 paikkeilla linja-autopysäkille. Aikamme odoteltuamme auto tuli ja pääsimme Cordobaan. Päivän tavoite oli löytää sopiva syntymäpäivälahja Emmalle. Kaupunkiin päästyämme näimme heti yhden lelukaupan. Sen valikoima ei kelvannut. Jatkoimme keskustaan El Corte Inglesin tavarataloon. Heidän leluosastolta löytyi kiva Playmobilin suihkulähdejuttu. Olli käväisi matkalla vielä täydentämässä Pokemon -korttivalikoimaansa siitä samasta aasialaisten pitämästä kaupasta, josta hän jo aiemmin löysi niitä kortteja pilkkahintaan. Ollin suuntavaisto on muuten aivan ilmeinen. Silloin muutama päivä sitten, kun kävimme siinä kaupassa, tulimme siihen toisesta suunnasta. Nyt lähestyessämme kauppaa ja muiden ollessa vielä vähän ulkona kartalta Olli tiesi yhtäkkiä missä ollaan ja paineli suoraan kauppaa kohti.
Jatkoimme kaupungin kiertelyä ja sopivan taukopaikan etsimistä. Sellainen löytyikin lopulta juutalaiskorttelin länsireunasta. Klo 22:45 lähti viimeinen linja-auto Villarrubiaan ja me ennätimme siihen hyvin. Perillä Villarrubian keskustassa olikin yllättävän pimeää. Täällä ei ole katuvaloja. Asunnoista ja pihoilta tuleva valo riitti onneksi sen verran, että löysimme perille. Ympärillä haukkuvat koirat lisäsivät vähän jännitystä.
Täällä ei selvästikään liikuta jalan yhtä paljon kuin meillä on totuttu. Tien reunalla on kyllä kävelytie, mutta se on paikoin vain muutaman kymmenen sentin levyinen ja umpeen kasvanut. Alueen roskis sijaitsee ison tien varrella, alle kilometrin päässä talostamme. Tämä selvisi eräänä päivänä kysyessäni sitä naapurin Marialta. Sivulauseessa kävi myös ilmi, että se ei ole kävelymatkan päässä. No eipä niitä valojakaan sitten tarvita.
Lähdimme klo 17 paikkeilla linja-autopysäkille. Aikamme odoteltuamme auto tuli ja pääsimme Cordobaan. Päivän tavoite oli löytää sopiva syntymäpäivälahja Emmalle. Kaupunkiin päästyämme näimme heti yhden lelukaupan. Sen valikoima ei kelvannut. Jatkoimme keskustaan El Corte Inglesin tavarataloon. Heidän leluosastolta löytyi kiva Playmobilin suihkulähdejuttu. Olli käväisi matkalla vielä täydentämässä Pokemon -korttivalikoimaansa siitä samasta aasialaisten pitämästä kaupasta, josta hän jo aiemmin löysi niitä kortteja pilkkahintaan. Ollin suuntavaisto on muuten aivan ilmeinen. Silloin muutama päivä sitten, kun kävimme siinä kaupassa, tulimme siihen toisesta suunnasta. Nyt lähestyessämme kauppaa ja muiden ollessa vielä vähän ulkona kartalta Olli tiesi yhtäkkiä missä ollaan ja paineli suoraan kauppaa kohti.
Jatkoimme kaupungin kiertelyä ja sopivan taukopaikan etsimistä. Sellainen löytyikin lopulta juutalaiskorttelin länsireunasta. Klo 22:45 lähti viimeinen linja-auto Villarrubiaan ja me ennätimme siihen hyvin. Perillä Villarrubian keskustassa olikin yllättävän pimeää. Täällä ei ole katuvaloja. Asunnoista ja pihoilta tuleva valo riitti onneksi sen verran, että löysimme perille. Ympärillä haukkuvat koirat lisäsivät vähän jännitystä.
Täällä ei selvästikään liikuta jalan yhtä paljon kuin meillä on totuttu. Tien reunalla on kyllä kävelytie, mutta se on paikoin vain muutaman kymmenen sentin levyinen ja umpeen kasvanut. Alueen roskis sijaitsee ison tien varrella, alle kilometrin päässä talostamme. Tämä selvisi eräänä päivänä kysyessäni sitä naapurin Marialta. Sivulauseessa kävi myös ilmi, että se ei ole kävelymatkan päässä. No eipä niitä valojakaan sitten tarvita.
ma 13.7. Grazalema - Arcos de la Frontera - Villarrubia
Hotellissamme ei tarjoiltu aamiaista, joten lähdimme ulos etsimään sellaista. Pienen kiertelyn jälkeen päädyimme ostamaan meloonia, jogurttia ja mehua kaupasta ja leivonnaisia konditoriasta. Menimme nauttimaan aamupalamme keskustan parkkipaikan vieressä olevalle aukealle, josta on komeat näkymät ympäröivään vuoristoon.
Aamiaisen jälkeen oli aika pakkautua jälleen autoon ja lähteä eteenpäin. Ajoimme mutkittelevia teitä El Bosqueen ja sieltä edelleen Arcos de la Fronteraan. Arcos on yksi matkaraamattumme ja vaihtoperheemme kehumista valkoisista kylistä upealla sijainnilla jyrkänteen reunalla. Tässä vaiheessa reissua olimme jo nähneet niin paljon upeita paikkoja, että jotenkin tämä ei vain tuntunut niiin kummalliselta. Kävelimme ylös vanhan kaupungin puolelle ihastelemaan näkymiä ja nauttimaan päiväjuomat. Sen jälkeen palasimme alas ja lähdimme ajamaan kohti lomakotia. Selkäni voi edelleen pirun huonosti ja autossa istuminen on yhtä tuskaa. Viimeiset kymmenet kilometrit kotiin ajoin vain perillä odottavan sängyn ja kylmän oluen voimalla.
Kotona minä köllötin sängyssä ja muut leikkivät sisällä ja ulkona. Onneksi lapset nauttivat lomakodissamme olosta.
Aamiaisen jälkeen oli aika pakkautua jälleen autoon ja lähteä eteenpäin. Ajoimme mutkittelevia teitä El Bosqueen ja sieltä edelleen Arcos de la Fronteraan. Arcos on yksi matkaraamattumme ja vaihtoperheemme kehumista valkoisista kylistä upealla sijainnilla jyrkänteen reunalla. Tässä vaiheessa reissua olimme jo nähneet niin paljon upeita paikkoja, että jotenkin tämä ei vain tuntunut niiin kummalliselta. Kävelimme ylös vanhan kaupungin puolelle ihastelemaan näkymiä ja nauttimaan päiväjuomat. Sen jälkeen palasimme alas ja lähdimme ajamaan kohti lomakotia. Selkäni voi edelleen pirun huonosti ja autossa istuminen on yhtä tuskaa. Viimeiset kymmenet kilometrit kotiin ajoin vain perillä odottavan sängyn ja kylmän oluen voimalla.
Kotona minä köllötin sängyssä ja muut leikkivät sisällä ja ulkona. Onneksi lapset nauttivat lomakodissamme olosta.
su 12.7. Ronda - Estepona - Grazalema
Hotelliaamiainen oli mauton ja ravitseva. Olemme ehkä tottuneet jo liiankin hyvin nautiskelemaan aamiaisilla herkullista chorizoa, tuoretta leipää ja silloin tällöin maukasta meloonia tai kirsikoita. No nautitaan vielä sen minkä voimme.
Päätimme käydä tutustumassa Rondan härkätaisteluareenaan, kun kerran sellainen täällä on ja tykkäävät vielä esitelläkin sitä. Areena oli kyllä komea ilmestys. Museossa oli hyvin esillä historiaa ja nykypäivää. Itselle tämä juttu on jotenkin niin vieras ja sellainen, mihin ei pääse millään kiinni. Vähän niinkuin italialainen jalkapallokulttuuri. Tai miksei kai täkäläinenkin. Mutta komeat on puitteet härkien tappamiseen.
Eilen illalla näin uutisissa pätkiä Pamplonan jostain härkätapahtumasta. Ihmisiä - tai oikeastaan miehiä - oli kaduilla pilvin pimein ja sitten sinne päästettiin härät riehumaan. Ja sitten näytettiin kuinka ne härät pahoinpitelivät joitakin miehiä. Tämän jälkeen ruudussa oli joku ambulanssikuski, joka tupakki suun pielessä kertoi luultavimmin, että kaikki meni ihan ok. Mitä nyt muutama ruhjoutunut jouduttiin kuskaamaan pois.
Härkätaisteluareenan jälkeen pakkauduimme kuumaan autoomme (jossa on luojan kiitos ilmastointi) ja lähdimme ajamaan kohti Esteponaa ja merta. Vuoristomaisemat olivat komeita. Kiemurtelimme vuorten seinämiä ylös ja alas kunnes jossain vaiheessa alkoi vuorten lomasta paistattelemaan Välimeri. Laskeutuminen Esteponaan oli yhtä mutkittelua. Muut saivat keskittyä maisemien nautiskeluun ja minä ohjaamiseen. Perillä ajoimme auton parkkihalliin ja kävelimme rannalle. Lämmintä. Rannan hiekka oli ihan oikeasti polttavan kuumaa. Kokeilin kävellä hetken ilman sandaaleja ja sattui kunnolla. Rannalle päästyämme totesimme, että rantavarustuksestamme puuttui jotain olellista - aurinkovarjo. Onneksi vierestä löytyi Bikini Club tai jotain sinne päin niminen rantaravintola, jolla oli myös mukavat varjot ja sängyt tarjolla. 15 euron hintaan. Aurinko piti huolen myynnistä ja olimme kovin kiitollisia saatuamme oman varjon päällemme. Ja olihan siinä mukava köllötellä. Lapset nauttivat rannasta. Emma ja Olli keskittyivät lähinnä kivien keräämiseen ja Aino nautti köllöttelystä ja uimisesta. Minä kävin välillä uimassa Ainon kanssa pitkät pätkät pitkin rantaa.
Nautiskeltuamme päivän meren rannalla oli aika palata sisämaahan päin. Olin varannut meille huoneen Hotel Penon Grandesta Grazalemasta, kevään pyöräretkemme toisesta kiintopaikasta. Ajoimme siis samoja kiemuroita takaisin Rondaan ja sieltä edelleen kolmisenkymmentä kilometriä Grazalemaan. Koko lomareissun ajan vihoitellut selkäni ei tykkää yhtään ajomatkoista ja tässä vaiheessa oli jo aika tuskaista. Autosta nouseminen kestää aina jonkin aikaa, kun jalat eivät tahdo ottaa painoa päälleen. Mutta ylös päästyäni olo helpottaa onneksi aina.
Grazalemassa jätimme tavarat huoneeseemme ja lähdimme kävelemään pienen lenkin ennen iltapalaa. Valitsin paikaksi kevään reissulta tutun Meson El Simanconin, jonka terassi on kivalla paikalla ja ruoka erinomaista. Nautiskelimme pitkän ja hyvän illallisen.
Emma oli aika poikki tämän illan. Vähäisempi syöminen päivällä ja kuuma keli näytti vetäneen voimat pikku neidistä. Hän poti kovaa koti-ikävää kysellen vähän väliä jotakin päiväkodista tai kavereista. Ravintolassa ruoka ei tahtonut oikein maistua hänelle ja saimme oikein jallittaa häntä syömään edes sen verran, että olo vähän kohtentuisi.
Ennen hotelliin palaamista kävelimme vielä kylän keskustaa ja istahdimme keskusaukion laidalle lasillisille. Lapset pääsivät kirmaamaan pitkin aukiota muiden lasten kanssa. Hotellihuoneessa ei tarvinnut kauan hakea taas unta.
Päätimme käydä tutustumassa Rondan härkätaisteluareenaan, kun kerran sellainen täällä on ja tykkäävät vielä esitelläkin sitä. Areena oli kyllä komea ilmestys. Museossa oli hyvin esillä historiaa ja nykypäivää. Itselle tämä juttu on jotenkin niin vieras ja sellainen, mihin ei pääse millään kiinni. Vähän niinkuin italialainen jalkapallokulttuuri. Tai miksei kai täkäläinenkin. Mutta komeat on puitteet härkien tappamiseen.
Eilen illalla näin uutisissa pätkiä Pamplonan jostain härkätapahtumasta. Ihmisiä - tai oikeastaan miehiä - oli kaduilla pilvin pimein ja sitten sinne päästettiin härät riehumaan. Ja sitten näytettiin kuinka ne härät pahoinpitelivät joitakin miehiä. Tämän jälkeen ruudussa oli joku ambulanssikuski, joka tupakki suun pielessä kertoi luultavimmin, että kaikki meni ihan ok. Mitä nyt muutama ruhjoutunut jouduttiin kuskaamaan pois.
Härkätaisteluareenan jälkeen pakkauduimme kuumaan autoomme (jossa on luojan kiitos ilmastointi) ja lähdimme ajamaan kohti Esteponaa ja merta. Vuoristomaisemat olivat komeita. Kiemurtelimme vuorten seinämiä ylös ja alas kunnes jossain vaiheessa alkoi vuorten lomasta paistattelemaan Välimeri. Laskeutuminen Esteponaan oli yhtä mutkittelua. Muut saivat keskittyä maisemien nautiskeluun ja minä ohjaamiseen. Perillä ajoimme auton parkkihalliin ja kävelimme rannalle. Lämmintä. Rannan hiekka oli ihan oikeasti polttavan kuumaa. Kokeilin kävellä hetken ilman sandaaleja ja sattui kunnolla. Rannalle päästyämme totesimme, että rantavarustuksestamme puuttui jotain olellista - aurinkovarjo. Onneksi vierestä löytyi Bikini Club tai jotain sinne päin niminen rantaravintola, jolla oli myös mukavat varjot ja sängyt tarjolla. 15 euron hintaan. Aurinko piti huolen myynnistä ja olimme kovin kiitollisia saatuamme oman varjon päällemme. Ja olihan siinä mukava köllötellä. Lapset nauttivat rannasta. Emma ja Olli keskittyivät lähinnä kivien keräämiseen ja Aino nautti köllöttelystä ja uimisesta. Minä kävin välillä uimassa Ainon kanssa pitkät pätkät pitkin rantaa.
Nautiskeltuamme päivän meren rannalla oli aika palata sisämaahan päin. Olin varannut meille huoneen Hotel Penon Grandesta Grazalemasta, kevään pyöräretkemme toisesta kiintopaikasta. Ajoimme siis samoja kiemuroita takaisin Rondaan ja sieltä edelleen kolmisenkymmentä kilometriä Grazalemaan. Koko lomareissun ajan vihoitellut selkäni ei tykkää yhtään ajomatkoista ja tässä vaiheessa oli jo aika tuskaista. Autosta nouseminen kestää aina jonkin aikaa, kun jalat eivät tahdo ottaa painoa päälleen. Mutta ylös päästyäni olo helpottaa onneksi aina.
Grazalemassa jätimme tavarat huoneeseemme ja lähdimme kävelemään pienen lenkin ennen iltapalaa. Valitsin paikaksi kevään reissulta tutun Meson El Simanconin, jonka terassi on kivalla paikalla ja ruoka erinomaista. Nautiskelimme pitkän ja hyvän illallisen.
Emma oli aika poikki tämän illan. Vähäisempi syöminen päivällä ja kuuma keli näytti vetäneen voimat pikku neidistä. Hän poti kovaa koti-ikävää kysellen vähän väliä jotakin päiväkodista tai kavereista. Ravintolassa ruoka ei tahtonut oikein maistua hänelle ja saimme oikein jallittaa häntä syömään edes sen verran, että olo vähän kohtentuisi.
Ennen hotelliin palaamista kävelimme vielä kylän keskustaa ja istahdimme keskusaukion laidalle lasillisille. Lapset pääsivät kirmaamaan pitkin aukiota muiden lasten kanssa. Hotellihuoneessa ei tarvinnut kauan hakea taas unta.
la 11.7. Antequera - El Chorro - Ronda
Aamulla ei pidetty liiemmin kiirettä, vaan nautittiin rauhassa aamiainen takapihalla ja aamu-uinti. Kun olimme vihdoinkin pakkautuneet loma-autoomme joskus klo 11 paikkeilla, lähdimme suunnistamaan etelään. Ensimmäinen määränpää oli Antequera. Loma-automme, Citroen C3 on yllättävän tilava ja mukava peli. Maantiellä auton kanssa voi pitää ihan hyvää matkanopeutta ja täkäläisten kaupunkien kujilla ymmärtää miksi ihmiset suosivat täällä pienempiä autoja. Cordobasta etelään maisemaa hallitsivat laajat peltoalueet. Maasto kumpuili lempeästi. Lähestyessämme Antequeraa alkoi taustalta hahmottua kaunista vuoristoa.
Antequerassa ajoimme auton parkkihalliin ja lähdimme etsimään turisti-infoa saadaksemme kunnon kartan. Info löytyi pian ja saamassamme kartassa oli valmiiksi hyvän oloinen kävelyreitti. Istahdimme tietysti ensin tankkaamaan ja sen jälkeen lähdimme kävelemään. Antequera makaa vuoren rinteellä ja kaupungin yläpuolella on jonkinlainen linna tai palatsi, mikä lie. Kävelyreitti vei rinnettä pitkin ylös vuoren huipulle, josta oli upeat näköalat etelään vuoriston suuntaan ja pohjoiseen yli kaupungin. Kaunis paikka. Kävelyreitti päättyi autoparkkimme tuntumaan. Sopivan mittainen kävely. Käväisimme hakemassa kaupasta lisää vettä ja palasimme autollemme.
Seuraava kohde oli kevään pyöräretkellä ihaselemani El Chorro. Alue on kalliokiipeilijoiden mekka. Upeita kallioseinämiä. Tie Antequerasta El Chorron oli aika moista kiermurtelua. Välillä tie vei jonkun pikku kylän kapeiden kujien läpi. Olia hauska nähdä jälleen tätä maisemaa. Perillä El Chorrossa pysähdyimme hetkeksi ihailemaan maisemia ja jatkoimme ajomatkaa edelleen kohti päivän päämäärää, Rondaa. Matkalla eksyin yhdestä tutusta risteyksestä väärään suuntaan ja saimme nauttia ylimääräisen kiertoajelun El Chorron pohjoispuolella olevien tekoaltaiden maisemissa. Näytti olevan suosittu uimapaikka. Emme jääneet kuitenkaan uimaan, koska piti päästä jo Rondaan.
Ihastuin viime kevään pyöräreissulla tähän Rondan kaupunkiin ja sen koommin olen haaveillut pääseväni tänne uudelleen perheen kanssa. Ronda on yksi Espanjan vanhimmista kaupungeista ja sen sijainti hurjein jyrkänteiden reunalla on aivan käsittämätön näky. Päästyämme kaupunkiin ajoimme valitsemamme hotellin lähistölle parkkiin ja menimme kysymään huonetta. Ei ollut, mutta opastivat meidän edelleen Hotelli Poloon. Polon sijainti on hyvä ja he suostuivat ottamaan koko pesueemme kahden hengen huoneeseen, jossa on yksi lisävuode. Olimme hotellihuoneessamme vähän kuuden jälkeen illalla. Emma oli ymmmärtänyt ottaa pienet päiväunet matkalla Rondaan, joten meillä ei ollut nyt kiire mihinkään. Köllöttelimme hetken huoneessamme, kävimme kylvyssä ja joskus ennen kahdeksaa lähdimme kiertelemään kaupunkia. Löysimme heti mukavan leikkipaikan. Lapset pääsivät touhumaan ja me nautiskelimme maisemia. Leikittyämme hetken jatkoimme kävelyä kohta Rondan suurinta nähtävyyttä; uuden ja vanhan kaupungin välistä rotkoa ja sen yli kulkevaa "Uutta siltaa". Noin 100 m syvä rotko on hurja ilmestys. Jatkoimme edelleen vanhan kaupungin läpi minun ja Rikun pyöräretken kantapaikkaamme Bodega San Franciscoon illalliselle. Nautiskelimme Bodegan terassilla ruoasta ja ihmisten seuraamisesta. Pitkän illallisen jälkeen ajoimme taksilla takaisin Uudelle sillalle. Kävelimme hetken keskustaa ja kävimme ostamassa kaupasta jäätelöt ja iltakaljat. Kello lähestyi puoltayötä. Olemme siis pikku hiljaa päässeet paikallisten rytmiin. Mutta nyt oli aika mennä hotellille nauttimaan herkut ja nukkumaan.
Antequerassa ajoimme auton parkkihalliin ja lähdimme etsimään turisti-infoa saadaksemme kunnon kartan. Info löytyi pian ja saamassamme kartassa oli valmiiksi hyvän oloinen kävelyreitti. Istahdimme tietysti ensin tankkaamaan ja sen jälkeen lähdimme kävelemään. Antequera makaa vuoren rinteellä ja kaupungin yläpuolella on jonkinlainen linna tai palatsi, mikä lie. Kävelyreitti vei rinnettä pitkin ylös vuoren huipulle, josta oli upeat näköalat etelään vuoriston suuntaan ja pohjoiseen yli kaupungin. Kaunis paikka. Kävelyreitti päättyi autoparkkimme tuntumaan. Sopivan mittainen kävely. Käväisimme hakemassa kaupasta lisää vettä ja palasimme autollemme.
Seuraava kohde oli kevään pyöräretkellä ihaselemani El Chorro. Alue on kalliokiipeilijoiden mekka. Upeita kallioseinämiä. Tie Antequerasta El Chorron oli aika moista kiermurtelua. Välillä tie vei jonkun pikku kylän kapeiden kujien läpi. Olia hauska nähdä jälleen tätä maisemaa. Perillä El Chorrossa pysähdyimme hetkeksi ihailemaan maisemia ja jatkoimme ajomatkaa edelleen kohti päivän päämäärää, Rondaa. Matkalla eksyin yhdestä tutusta risteyksestä väärään suuntaan ja saimme nauttia ylimääräisen kiertoajelun El Chorron pohjoispuolella olevien tekoaltaiden maisemissa. Näytti olevan suosittu uimapaikka. Emme jääneet kuitenkaan uimaan, koska piti päästä jo Rondaan.
Ihastuin viime kevään pyöräreissulla tähän Rondan kaupunkiin ja sen koommin olen haaveillut pääseväni tänne uudelleen perheen kanssa. Ronda on yksi Espanjan vanhimmista kaupungeista ja sen sijainti hurjein jyrkänteiden reunalla on aivan käsittämätön näky. Päästyämme kaupunkiin ajoimme valitsemamme hotellin lähistölle parkkiin ja menimme kysymään huonetta. Ei ollut, mutta opastivat meidän edelleen Hotelli Poloon. Polon sijainti on hyvä ja he suostuivat ottamaan koko pesueemme kahden hengen huoneeseen, jossa on yksi lisävuode. Olimme hotellihuoneessamme vähän kuuden jälkeen illalla. Emma oli ymmmärtänyt ottaa pienet päiväunet matkalla Rondaan, joten meillä ei ollut nyt kiire mihinkään. Köllöttelimme hetken huoneessamme, kävimme kylvyssä ja joskus ennen kahdeksaa lähdimme kiertelemään kaupunkia. Löysimme heti mukavan leikkipaikan. Lapset pääsivät touhumaan ja me nautiskelimme maisemia. Leikittyämme hetken jatkoimme kävelyä kohta Rondan suurinta nähtävyyttä; uuden ja vanhan kaupungin välistä rotkoa ja sen yli kulkevaa "Uutta siltaa". Noin 100 m syvä rotko on hurja ilmestys. Jatkoimme edelleen vanhan kaupungin läpi minun ja Rikun pyöräretken kantapaikkaamme Bodega San Franciscoon illalliselle. Nautiskelimme Bodegan terassilla ruoasta ja ihmisten seuraamisesta. Pitkän illallisen jälkeen ajoimme taksilla takaisin Uudelle sillalle. Kävelimme hetken keskustaa ja kävimme ostamassa kaupasta jäätelöt ja iltakaljat. Kello lähestyi puoltayötä. Olemme siis pikku hiljaa päässeet paikallisten rytmiin. Mutta nyt oli aika mennä hotellille nauttimaan herkut ja nukkumaan.
tiistai 14. heinäkuuta 2009
Lomastressi?
Ainolla taitaa olla lomastressi. Yksi päivä hän hehkutti Activia (tai jotain sinne päin) jogurttia, kun se vähentää stressiä. Oli kuullut mainoksesta. Äsken, kun avasin koneen, se oli jäänyt neidin jäljiltä jonkun Introspektin sivuille, jossa pyydetään tunnistamaan ajoissa stressi ja työuupumus. Onko nämä niitä sivuja, joista meitä vanhempia varoitellaan?
Olemmme jälleen lomakodissa. Lapset ovat uimassa ja minä etsin meille sopivaa hotellia Sevillasta. Lähdemme sinne huomenna pariksi päiväksi.
Päiväkirjaa tulee jälleen, kun ehdin naputtelemaan.
Olemmme jälleen lomakodissa. Lapset ovat uimassa ja minä etsin meille sopivaa hotellia Sevillasta. Lähdemme sinne huomenna pariksi päiväksi.
Päiväkirjaa tulee jälleen, kun ehdin naputtelemaan.
sunnuntai 12. heinäkuuta 2009
Rondassa
Terveiset Rondasta. Titta kerää juuri tavaroitamme kasaan ja lähdemme hotellista kiertelemään hetkeksi kaupunkia ja sitten rannalle, Esteponaan.
lauantai 11. heinäkuuta 2009
pe 10.7. Cordoba
Kaupunkikodin jääkaappi oli tyhjä, mutta viereisellä kadulla on hyvän näköinen kahvila Cafe Crema, jossa nautimme aamiaiseksi kahvia, kaakaota, mehua ja erilaisia leipiä. Päivän ohjelmassa oli siis Cordoban moskeija. Lähdimme kävelemään jälleen pieniä kujia kohti keskustaa. Olli suunnisti ja muut ihastelimme näkymiä. Koukkasimme rannan kautta katselemaan jokinäkymää ja yllätykseksemme joen varsi ei ollut mitenkään virkistyskäytössä. Odotimme näkevämme jonkinlaisia uimapaikkoja tai rantaravintoloita, mutta niiden sijaan näimmekin vain korkeat, lähes umpeen kasvaneet rantatörmät.
Moskeija oli juuri niin iso ja käsittämätön, millaiseksi olin sen kuvitellutkin. Sellainen paikka, jossa jää ihmettelemään sitä suunnatonta määrää työtä, jota sen eteen on tehty. Jos haluaisi tutkia rauhassa jokaisen yksityiskohdan, pitäisi hommaan varata varmasti kuukausia.
Moskeijan kiertelyn jälkeen piti ottaa juomatauko viereisessä Bar Santosissa. Santos on kuuluisa perunatortilloistaan ja pitihän se maistaa. Maistui perunalta. Parasta näissä kaikissa pikku paikoissa on kuitenkin aina se pieni, jääkylmä cerveza.
Moskeijan ympäristössä on ymmärrettävästi tuhottomasti turistikauppoja ja Aino halusi koluta ne kaikki. Ei saanut. Mutta suureen osaan eteen osuneista hän kirmasi hipelöimään vaatteita ja koruja. Lopulta löytyi nätti nilkkakoru hänelle ja tuliaiseksi Mimosalle. Olli löysi myös yhdestä puodista pitkään havittelemansa tikarikaulukorun.
Jatkoimme kävelyä keskustaan ja jo tutulle Plaza del Tendillasin alueelle. Jollain pikku plazalla pysähdyimme jälleen välitankkaukselle ja seuraamaan ihmisten elämää. Pääsimme seuraamaan jännää autonajonäytelmää, kun joku nuori neiti yritti ajaa uudehkoa Audi A3:aan ylös talon parkkihallista. Hommasta ei tullut mitään. Neiti ei vain kerta kaikkiaan osannut lähteä ylämäkeen. Lopulta hän pyysi ohi kulkenutta vanhempaa rouvaa ajamaan auton ylös. Rouva istui rattiin ja polkaisi kaasun pohjaan. Valitettavasti hän unohti nostaa kytkintä. Audi rämähti alas vasten parkkihallin seinää. Kauhea kolaus. Lopulta rouva sai huudatettua auton ylös. Toinen kulma takaa oli rytyssä ja takavalon muovit tippuivat matkalle. Rouva nousi autosta, manasi parkkihallin seinää ja jatkoi matkaansa. Selvästi nolostunut neiti istui ei enää niin uuden karhean Audinsa rattiin ja ajoi pois.
Yksi merkille pistävä asia espanjalaisissa on muuten (tolkuttoman autoilun lisäksi) heidän roskaamisensa. Tämä on toistaiseksi roskaisin maa, jossa olen ollut. Mitä vain voi heittää mihin vain ja se ei häiritse ketään. Jokunen päivä sitten linja-automatkallamme Cordobaan joku vanharouva pyysi kuljettajaa avaamaan ovea sen verran, että hän saisi heitettyä ison paperipussillisen roskaa maantien laitaan. Totta kai. Ovi auki ja roskat ulos. Kaupungilla on roskiksia joka puolella ja paikalliset yrittävät jopa osuakin niihin. Mutta jos ei mene ihan kohdalle ja pussi leviää viereen, niin se näyttää olevan ihan ok. Tänään seurasimme yhden puiston ravintolassa perhettä, jonka poika - tai oikeastaan nuori mies - kulutti aikaansa repimällä servettejä pieniin palasiin ja levittämällä ne sitten maahan. Hetken kuluttua sen pöydän ympäristö oli valkoisenaan paperisilppua. Ja se ei näyttänyt haittaavan ketään.
Autoilunäytöksen jälkeen lähdin pienelle kävelylle verrytelläkseni jämähtänyttä selkääni. Olli lähti mukaan. Kiertelimme pikku kujia ja vastaan tuli pieni aasialaisten pitämä sekatavarakauppa, jonka ikkunassa oli Ollin kovasti rakastamia Pokemon -kortteja. Nämä korttipakat maksavat Suomessa toista kymppiä kappale ja tässä kaupassa niitä myytiin 75 sentillä. Menimme sisään ja ostimme yhden kappaleen kaikkia eri pakkoja, mitä kaupasta löytyi. Olli hihkui onnesta. Hänellä oli kiire kaupasta ulos aivan kuin peläten, että kohta ne huomaavat myyneensä aarteensa pilkkahintaan. Päästyämme vähän kauemmas kaupasta hän totesi vain "Voi kun tämä ei olisi unta!"
Kaupunki alkoi hiljentyä siestaan ja me päätimmä lähteä takaisin Villarrubiaan lököttelemään ja uimaan. Olemme suunnitelleet lähtevämme kaupungista viikonlopuksi pois, koska tänne on ennustettu 40 asteen lämpötiloja ja kävimme matkalla rautatieasemalla kyselemässä vuokra-autojen hintoja. Autoja oli aika vähän saatavilla ja kolmesta päivästä saisi maksaa satoja euroja. Päätimme, että loma-automme - pieni mutta yllättävän tilava Citroen C3 - saisi kelvata meille. Huomenna lähdemme kiertämään etelämmäs pyöräreissuni maisemia.
Moskeija oli juuri niin iso ja käsittämätön, millaiseksi olin sen kuvitellutkin. Sellainen paikka, jossa jää ihmettelemään sitä suunnatonta määrää työtä, jota sen eteen on tehty. Jos haluaisi tutkia rauhassa jokaisen yksityiskohdan, pitäisi hommaan varata varmasti kuukausia.
Moskeijan kiertelyn jälkeen piti ottaa juomatauko viereisessä Bar Santosissa. Santos on kuuluisa perunatortilloistaan ja pitihän se maistaa. Maistui perunalta. Parasta näissä kaikissa pikku paikoissa on kuitenkin aina se pieni, jääkylmä cerveza.
Moskeijan ympäristössä on ymmärrettävästi tuhottomasti turistikauppoja ja Aino halusi koluta ne kaikki. Ei saanut. Mutta suureen osaan eteen osuneista hän kirmasi hipelöimään vaatteita ja koruja. Lopulta löytyi nätti nilkkakoru hänelle ja tuliaiseksi Mimosalle. Olli löysi myös yhdestä puodista pitkään havittelemansa tikarikaulukorun.
Jatkoimme kävelyä keskustaan ja jo tutulle Plaza del Tendillasin alueelle. Jollain pikku plazalla pysähdyimme jälleen välitankkaukselle ja seuraamaan ihmisten elämää. Pääsimme seuraamaan jännää autonajonäytelmää, kun joku nuori neiti yritti ajaa uudehkoa Audi A3:aan ylös talon parkkihallista. Hommasta ei tullut mitään. Neiti ei vain kerta kaikkiaan osannut lähteä ylämäkeen. Lopulta hän pyysi ohi kulkenutta vanhempaa rouvaa ajamaan auton ylös. Rouva istui rattiin ja polkaisi kaasun pohjaan. Valitettavasti hän unohti nostaa kytkintä. Audi rämähti alas vasten parkkihallin seinää. Kauhea kolaus. Lopulta rouva sai huudatettua auton ylös. Toinen kulma takaa oli rytyssä ja takavalon muovit tippuivat matkalle. Rouva nousi autosta, manasi parkkihallin seinää ja jatkoi matkaansa. Selvästi nolostunut neiti istui ei enää niin uuden karhean Audinsa rattiin ja ajoi pois.
Yksi merkille pistävä asia espanjalaisissa on muuten (tolkuttoman autoilun lisäksi) heidän roskaamisensa. Tämä on toistaiseksi roskaisin maa, jossa olen ollut. Mitä vain voi heittää mihin vain ja se ei häiritse ketään. Jokunen päivä sitten linja-automatkallamme Cordobaan joku vanharouva pyysi kuljettajaa avaamaan ovea sen verran, että hän saisi heitettyä ison paperipussillisen roskaa maantien laitaan. Totta kai. Ovi auki ja roskat ulos. Kaupungilla on roskiksia joka puolella ja paikalliset yrittävät jopa osuakin niihin. Mutta jos ei mene ihan kohdalle ja pussi leviää viereen, niin se näyttää olevan ihan ok. Tänään seurasimme yhden puiston ravintolassa perhettä, jonka poika - tai oikeastaan nuori mies - kulutti aikaansa repimällä servettejä pieniin palasiin ja levittämällä ne sitten maahan. Hetken kuluttua sen pöydän ympäristö oli valkoisenaan paperisilppua. Ja se ei näyttänyt haittaavan ketään.
Autoilunäytöksen jälkeen lähdin pienelle kävelylle verrytelläkseni jämähtänyttä selkääni. Olli lähti mukaan. Kiertelimme pikku kujia ja vastaan tuli pieni aasialaisten pitämä sekatavarakauppa, jonka ikkunassa oli Ollin kovasti rakastamia Pokemon -kortteja. Nämä korttipakat maksavat Suomessa toista kymppiä kappale ja tässä kaupassa niitä myytiin 75 sentillä. Menimme sisään ja ostimme yhden kappaleen kaikkia eri pakkoja, mitä kaupasta löytyi. Olli hihkui onnesta. Hänellä oli kiire kaupasta ulos aivan kuin peläten, että kohta ne huomaavat myyneensä aarteensa pilkkahintaan. Päästyämme vähän kauemmas kaupasta hän totesi vain "Voi kun tämä ei olisi unta!"
Kaupunki alkoi hiljentyä siestaan ja me päätimmä lähteä takaisin Villarrubiaan lököttelemään ja uimaan. Olemme suunnitelleet lähtevämme kaupungista viikonlopuksi pois, koska tänne on ennustettu 40 asteen lämpötiloja ja kävimme matkalla rautatieasemalla kyselemässä vuokra-autojen hintoja. Autoja oli aika vähän saatavilla ja kolmesta päivästä saisi maksaa satoja euroja. Päätimme, että loma-automme - pieni mutta yllättävän tilava Citroen C3 - saisi kelvata meille. Huomenna lähdemme kiertämään etelämmäs pyöräreissuni maisemia.
perjantai 10. heinäkuuta 2009
to 9.7. Cordoba
Heräsin aamulla aikaisin ja selkä oli aivan jumissa. Pääsin joten kuten käymään vessassa. Titta antoi kunnon satsin kipulääkkeitä ja hetken päästä helpotti vähän. Aamiaiseen mennessä olin saanut venyteltyä itseäni sen verran, että pääsin ylös ja pystyin lähtemään Ainon kanssa naapuriin. Naapurissa odotti Carmen sisaruksineen, heidän äitinsä ja isovanhemmat. Pääsimme tutustumaan heidän kaneihin, joita oli aivan mahdoton määrä ja kanoihin, joita riitti myös joka orrelle. Aino oli tehnyt itselleen suloisen pikku sanakirjan, jonka avulla hän pystyi kysymään Carmenilta eri eläimet. Hienoa katsella, miten tuo pikku neiti hoitaa itse hommat. Hetken katseltuani jätin Ainon leikkimään naapuriin ja palasin lomakotiin hoitamaan selkääni.
Pikku hiljaa olo parani ja päätimme lähteä vielä tänään Cordobaan kiertelemään sen, minkä vointi sallii. Meillä on vaihtoperheemme kaupunkiasunto käytössä ja pakkasimme petivaatteet mukaan siltä varalta, että haluaisimme jäädä yöksi kaupunkiin. Laitoin kaupunkiasunnon lähistöllä olevan aukean osoitteen navigaattoriin. Päästyämme kaupunkiin huomasimme jälleen navigaattorin suunnistavan yksisuuntaisia väärään suuntaan. Kiertelimme aikamme löytääksemme sopivaa ajosuuntaa ja välillä ajoimme todella pieniä kujia. Lopulta löysimme perille ja mikä mukavinta löysimme myös parkkipaikan. Täällä kaikki tarpeeksi isot paikat ovat parkkipaikkoja liikennemerkeistä piittaamatta. Jos ohi pääsee, ei ole tiellä ja siihen voi jättää. Löytämämme paikka oli onneksi jopa merkitty parkkipaikaksi, joten uskalsimme jättää auton siihen ja jatkaa jalan etsimään kaupunkiasuntoamme. Laittaessani navigaattoriin asuntomme kadun nimeä Olli hihkui vieressä osoittaen viereistä kujaa. Se on tässä! Kävipä tuuri.
Kaupunkiasunto on osoitteessa Calle del Zarco 5 aivan keskustan tuntumassa. Asunto on pieni. Alakerrassa olohuone ja keittiö, yläkerrassa makuuhuoneet ja vessa. Jännä huoneisto vanhassa talossa. Jätimme yöpymistavaramme asuntoon ja lähdimme kiertelmään sokkeloisia kujia kohti keskustaa. Pysähdyimme tankkaamaan Plaza de la Correderan isolle aukiolle. Kuuman ilman ja kylmän oluen yhdistelmä toimi hyvin. Selkä tuntui myös kestävän tätä kävelemistä ja istumista. Tauon jälkeen jatkoimme pikku kujia pitkin kohti keskustaa. Nyt teki mieli jäätelöä. Plaza de las Tendillasin kulmassa on jäätelöbaareja, joiden valikoimassa riitti jokaiselle jotakin. Kello oli 17 ja kaupunki oli jälleen aivan hiljainen.
Lelukaupan auettua Olli pääsi täydentämään korttivalikoimiaan. Aino osti pussillisen koruja viereisen tyttökaupan alennusmyynnistä. Nyt elettiin varmaankin päivän kuumimpia hetkiä ja taas teki mieli istahtaa jonnekin tankkaamaan. Kävelimme Plaza de las Tendillasilta koilliseen olevia kujia löytämättä mitään sopivaa. Lopulta päädyimme takaisin Plaza de la Correderalle. Päätimme istua siellä kunnes Plazan vieressä oleva, matkaraamatun ja vaihtoperheemme kehuma ravintola Taberna Salinas avaisi ovensa klo 20.
Salinas oli kehujen arvoinen. Täälläkään ei nähdä paljoa vaivaa ruoan asetteluun lautaselle (lihat alle, ranskikset päälle), mutta hyvää oli. Hinnatkin olivat kohdallaan. Suurin piirtein kaikki annokset 6.60 €. Arvelin niiden olevan sen verran pieniä, että tilasin pari alkuruokaa annostemme lisäksi. Alkuruoat ja annokset tulivat pöytään samalla kertaa ja meillä oli enemmän kuin tarpeeksi syötävää. Appelsiinisalaatti oli erikoinen: Appelsiinin ja sipulin lohkoja, jonkun maukkaan kalan viipaleita (maistui melkein kuin tiristetyltä rasvalta) ja tietysti oliiviöljyä. Ja se oli hyvää. Ainon lampaan kyljykset olivat myös herkulliset. (Vilkaisin nyt ravintolan nettisivuja ja löysin heti tuon appelsiiniannoksen. Se oli Naranjas "Picás" con aceite y bacalao. Bacalao = turska.)
Syötyämme vointi koheni ja päätimme lähteä vielä pienelle iltakäveleylle kaupungin keskustaan. Hyvä niin, sillä nyt näimme elämääkin täällä. Yhdenksän jälkeen illalla kaupunki kuhisi ihmisiä. Täällä eletään ihan eri tahdissa. Kaupungilla oli mukava tunnelma ja seisahdimme hetkeksi lempikatubaarimme edustalle nauttimaan kylmät oluet. Sitten olikin aika lähteä nukkumaan. Otimme taksin, vaikka kotimatkaa ei ollutkaan kilometriä enempää. Taksi tuli vauhdilla pikkukujia pitkin kotikatumme toiseen päähän ja maksoi 4,60 €. Kujan varrella on jännä ulkoilmaelokuvateatteri, josta vaihtoperhe mainitsikin. Ihmiset tulevat sinne ruokineen ja juomineen istumaan, viettämään iltaa, katsomaan elokuvaa ja seurustelemaan. Vilkaisimme pikkuisen portilta meininkiä ja näytti hauskalta. Jäimme siis Cordoban asuntoon yöksi ja huomenna olisi tavoitteena päästä katsomaan Cordoban moskeija.
Pikku hiljaa olo parani ja päätimme lähteä vielä tänään Cordobaan kiertelemään sen, minkä vointi sallii. Meillä on vaihtoperheemme kaupunkiasunto käytössä ja pakkasimme petivaatteet mukaan siltä varalta, että haluaisimme jäädä yöksi kaupunkiin. Laitoin kaupunkiasunnon lähistöllä olevan aukean osoitteen navigaattoriin. Päästyämme kaupunkiin huomasimme jälleen navigaattorin suunnistavan yksisuuntaisia väärään suuntaan. Kiertelimme aikamme löytääksemme sopivaa ajosuuntaa ja välillä ajoimme todella pieniä kujia. Lopulta löysimme perille ja mikä mukavinta löysimme myös parkkipaikan. Täällä kaikki tarpeeksi isot paikat ovat parkkipaikkoja liikennemerkeistä piittaamatta. Jos ohi pääsee, ei ole tiellä ja siihen voi jättää. Löytämämme paikka oli onneksi jopa merkitty parkkipaikaksi, joten uskalsimme jättää auton siihen ja jatkaa jalan etsimään kaupunkiasuntoamme. Laittaessani navigaattoriin asuntomme kadun nimeä Olli hihkui vieressä osoittaen viereistä kujaa. Se on tässä! Kävipä tuuri.
Kaupunkiasunto on osoitteessa Calle del Zarco 5 aivan keskustan tuntumassa. Asunto on pieni. Alakerrassa olohuone ja keittiö, yläkerrassa makuuhuoneet ja vessa. Jännä huoneisto vanhassa talossa. Jätimme yöpymistavaramme asuntoon ja lähdimme kiertelmään sokkeloisia kujia kohti keskustaa. Pysähdyimme tankkaamaan Plaza de la Correderan isolle aukiolle. Kuuman ilman ja kylmän oluen yhdistelmä toimi hyvin. Selkä tuntui myös kestävän tätä kävelemistä ja istumista. Tauon jälkeen jatkoimme pikku kujia pitkin kohti keskustaa. Nyt teki mieli jäätelöä. Plaza de las Tendillasin kulmassa on jäätelöbaareja, joiden valikoimassa riitti jokaiselle jotakin. Kello oli 17 ja kaupunki oli jälleen aivan hiljainen.
Lelukaupan auettua Olli pääsi täydentämään korttivalikoimiaan. Aino osti pussillisen koruja viereisen tyttökaupan alennusmyynnistä. Nyt elettiin varmaankin päivän kuumimpia hetkiä ja taas teki mieli istahtaa jonnekin tankkaamaan. Kävelimme Plaza de las Tendillasilta koilliseen olevia kujia löytämättä mitään sopivaa. Lopulta päädyimme takaisin Plaza de la Correderalle. Päätimme istua siellä kunnes Plazan vieressä oleva, matkaraamatun ja vaihtoperheemme kehuma ravintola Taberna Salinas avaisi ovensa klo 20.
Salinas oli kehujen arvoinen. Täälläkään ei nähdä paljoa vaivaa ruoan asetteluun lautaselle (lihat alle, ranskikset päälle), mutta hyvää oli. Hinnatkin olivat kohdallaan. Suurin piirtein kaikki annokset 6.60 €. Arvelin niiden olevan sen verran pieniä, että tilasin pari alkuruokaa annostemme lisäksi. Alkuruoat ja annokset tulivat pöytään samalla kertaa ja meillä oli enemmän kuin tarpeeksi syötävää. Appelsiinisalaatti oli erikoinen: Appelsiinin ja sipulin lohkoja, jonkun maukkaan kalan viipaleita (maistui melkein kuin tiristetyltä rasvalta) ja tietysti oliiviöljyä. Ja se oli hyvää. Ainon lampaan kyljykset olivat myös herkulliset. (Vilkaisin nyt ravintolan nettisivuja ja löysin heti tuon appelsiiniannoksen. Se oli Naranjas "Picás" con aceite y bacalao. Bacalao = turska.)
Syötyämme vointi koheni ja päätimme lähteä vielä pienelle iltakäveleylle kaupungin keskustaan. Hyvä niin, sillä nyt näimme elämääkin täällä. Yhdenksän jälkeen illalla kaupunki kuhisi ihmisiä. Täällä eletään ihan eri tahdissa. Kaupungilla oli mukava tunnelma ja seisahdimme hetkeksi lempikatubaarimme edustalle nauttimaan kylmät oluet. Sitten olikin aika lähteä nukkumaan. Otimme taksin, vaikka kotimatkaa ei ollutkaan kilometriä enempää. Taksi tuli vauhdilla pikkukujia pitkin kotikatumme toiseen päähän ja maksoi 4,60 €. Kujan varrella on jännä ulkoilmaelokuvateatteri, josta vaihtoperhe mainitsikin. Ihmiset tulevat sinne ruokineen ja juomineen istumaan, viettämään iltaa, katsomaan elokuvaa ja seurustelemaan. Vilkaisimme pikkuisen portilta meininkiä ja näytti hauskalta. Jäimme siis Cordoban asuntoon yöksi ja huomenna olisi tavoitteena päästä katsomaan Cordoban moskeija.
ke 8.7. Almodovar del Rio
Herättyäni laitoin lapsille leffan pyörimään tietokoneelle ja lähdin ostamaan leipää Villarrubian keskustassa olevasta leipomosta. Leipomo oli suloinen pikku kauppa, jossa myyttin kaikkea, mitä ihminen tarvitsee. Siis leipää, oliiviöljyä ja viiniä. No oli siellä vähän muutakin syötävää. Ihmeteltyäni hetken eri mallisia ja kokoisia leipiä myyjä alkoi polpottamaan minulle jotain espanjaksi. Kerrottuani, että en puhu espanjaa hän tyytyi toteamaan leipätarjonnasta todo bene, kaikki hyvää. Se helpotti valintaa. Otin yhden ison, pitkulaisen leivän ja pullon punkkua.
Aamupalan ja -uintien jälkeen lähdimme tutustumaan Villarrubiasta kymmenisen kilometriä länteen olevaan Almodovar del Rioon. Kaupungin (tai kylän? Asukasluku 7420) nähtävyys on vuoren päällä komeileva Almodovarin linna. Ympäristö on tasaista maata ja linna näkyy Villarrubiaan saakka. Ajoimme matkaraamatun opastuksen mukaisesti keskustan kiertäen suoraan linnan portille saakka. Linna oli sinäänsä ihan komea ilmestys, mutta maisemat olivat vielä upeammat. Aikoinaan tämä sijainti on taannut aika turvalliset oltavat. Linnan kiertelyn aikana selkäni alkoi yllättäen vihoitella ja jouduin jättämään turhat rappusten kapuamiset.
Linnan kierreltyämme ajoimme alas kylään etsimään ruokaa. Autoilu tällaisessa pikku kylässä on yllättävän haastavaa pienten, yksisuuntaisten kujien viedessä meitä aina vähän ohi sen, minne olisimme halunneet. Lopulta jätimme auton parkkiin keskustan tuntumaan ja lähdimme kävellen etsimään sopivaa ruokapaikkaa. Kävelimme pieniä kujia kääntyen mielestäni joka risteyksestä oikealle jo niin moneen kertaan, että kaiken järjen mukaan olisimme pyörineet paikallamme ainakin kaksi kierrosta. Silti kujat olivat aina uusia ja yhtään sopivaa ravintolaa ei tuntunut löytyvän. Tässä vaiheessa selkä vihoitteli jo niin, että eteneminen oli aika tuskaista ja murehdin pääsenkö vielä takaisin autolle saakka. Viime hetkellä sopiva ravintola löytyi. Tilasin listalta umpimähkään muutaman tapaksen ja tonnikalasalaatin. Hetken päästä pöytä komeili toinen toistaan kauniimpia pikku annoksia. Serranon kinkkua, lohta, bruschettaa (tai mikä sen espanjalainen vastine onkaan), juustoa ja tietysti leipää. Oli hyvää. Syötyämme kävelimme pikku hiljaa ja minä tuskaillen takaisin autolle. Vääntäydyin kuljettajan paikalle, käynnistin navigaattorin ja pyysin sen opastamaan meidän lomakotiin. Perille päästiin. Laahustin sänkyyn ja vihdoinkin tuska helpotti vähän. Alunperin olimme suunnitelleet menevämme vielä tänään illalla Cordobaan, mutta se jäi tekemättä minun maatessani sängyssä. Yritin välillä ylös ja hetken selkä tuntuikin hyvältä kunnes tuli aivastus, joka oli viedä jalat alta. Vitutti rankasti. Kotona reissulle lähtiessämme Titta kysyi, pakkaako hän minun kunnon kipulääkkeeni mukaan. Sanoin, että ei tarvitse, kun selkä on niin hyvässä kunnossa. Nyt olisi tarvittu. Ensi kerralla Titta ei kysy.
Lapset osasivat onneksi nauttia illasta kotonakin. He kävivät uimassa ja touhuivat omiaan. Ja Titta hoiti vuorotahtiin heitä ja minua. Illansuussa naapurin noin 12-vuotias Carmen-tyttö tuli käymään esitelläkseen itsensä ja nähdäkseen meidän lapset. Carmen ei puhunut juuri ollenkaan englantia, joten hetken ihmeteltyään hän haki meille kolme sisarustaan joista vanhin, Maria puhui jonkin verran englantia. Carmen pyysi lapsiamme huomenna kylään ja Aino innostui heti. Sovimme, että aamupäivällä meinisin Ainon kanssa naapuriin ja hän saisi jäädä sinne leikkimään.
Aamupalan ja -uintien jälkeen lähdimme tutustumaan Villarrubiasta kymmenisen kilometriä länteen olevaan Almodovar del Rioon. Kaupungin (tai kylän? Asukasluku 7420) nähtävyys on vuoren päällä komeileva Almodovarin linna. Ympäristö on tasaista maata ja linna näkyy Villarrubiaan saakka. Ajoimme matkaraamatun opastuksen mukaisesti keskustan kiertäen suoraan linnan portille saakka. Linna oli sinäänsä ihan komea ilmestys, mutta maisemat olivat vielä upeammat. Aikoinaan tämä sijainti on taannut aika turvalliset oltavat. Linnan kiertelyn aikana selkäni alkoi yllättäen vihoitella ja jouduin jättämään turhat rappusten kapuamiset.
Linnan kierreltyämme ajoimme alas kylään etsimään ruokaa. Autoilu tällaisessa pikku kylässä on yllättävän haastavaa pienten, yksisuuntaisten kujien viedessä meitä aina vähän ohi sen, minne olisimme halunneet. Lopulta jätimme auton parkkiin keskustan tuntumaan ja lähdimme kävellen etsimään sopivaa ruokapaikkaa. Kävelimme pieniä kujia kääntyen mielestäni joka risteyksestä oikealle jo niin moneen kertaan, että kaiken järjen mukaan olisimme pyörineet paikallamme ainakin kaksi kierrosta. Silti kujat olivat aina uusia ja yhtään sopivaa ravintolaa ei tuntunut löytyvän. Tässä vaiheessa selkä vihoitteli jo niin, että eteneminen oli aika tuskaista ja murehdin pääsenkö vielä takaisin autolle saakka. Viime hetkellä sopiva ravintola löytyi. Tilasin listalta umpimähkään muutaman tapaksen ja tonnikalasalaatin. Hetken päästä pöytä komeili toinen toistaan kauniimpia pikku annoksia. Serranon kinkkua, lohta, bruschettaa (tai mikä sen espanjalainen vastine onkaan), juustoa ja tietysti leipää. Oli hyvää. Syötyämme kävelimme pikku hiljaa ja minä tuskaillen takaisin autolle. Vääntäydyin kuljettajan paikalle, käynnistin navigaattorin ja pyysin sen opastamaan meidän lomakotiin. Perille päästiin. Laahustin sänkyyn ja vihdoinkin tuska helpotti vähän. Alunperin olimme suunnitelleet menevämme vielä tänään illalla Cordobaan, mutta se jäi tekemättä minun maatessani sängyssä. Yritin välillä ylös ja hetken selkä tuntuikin hyvältä kunnes tuli aivastus, joka oli viedä jalat alta. Vitutti rankasti. Kotona reissulle lähtiessämme Titta kysyi, pakkaako hän minun kunnon kipulääkkeeni mukaan. Sanoin, että ei tarvitse, kun selkä on niin hyvässä kunnossa. Nyt olisi tarvittu. Ensi kerralla Titta ei kysy.
Lapset osasivat onneksi nauttia illasta kotonakin. He kävivät uimassa ja touhuivat omiaan. Ja Titta hoiti vuorotahtiin heitä ja minua. Illansuussa naapurin noin 12-vuotias Carmen-tyttö tuli käymään esitelläkseen itsensä ja nähdäkseen meidän lapset. Carmen ei puhunut juuri ollenkaan englantia, joten hetken ihmeteltyään hän haki meille kolme sisarustaan joista vanhin, Maria puhui jonkin verran englantia. Carmen pyysi lapsiamme huomenna kylään ja Aino innostui heti. Sovimme, että aamupäivällä meinisin Ainon kanssa naapuriin ja hän saisi jäädä sinne leikkimään.
tiistai 7. heinäkuuta 2009
ti 7.7. Cordoba
Aamulla herättyämme lapset käväisivät aamu-uinnilla ja kävelimme Villarrubian keskustaan, josta kulkee linja-auto Cordobaan. Vaihtoperheemme kertoi, että täältä on huonot julkiset yhteydet Cordobaan ja niinhän ne olikin. Minä onnistuin surffimaan Cordoban kaupungin sivuilta linja-auton aikataulun (yksi vuoro puolentoista tunnin välein) ja jonkinlaiset reittikuvauksenkin. Pysäkillä ei ollut aikataulua ollenkaan ja reittikuvaus ei vastannut netissä ollutta. Seisoskelimme paikallisten ihmeteltävänä siinä pysäkillä pitkän tovin. Jossain vaiheessa joku mummo tuli kysymään Titalta jotain ja tajuttuaan, että emme ymmärrä yhtään espanjaa tyytyi vain viittomaan kysyvästi molempiin suuntiin. Titta vastasi viittoilemalla Cordoban suuntaan. Mummo oli ilmeisesti tyytyväinen vastaukseen, kun jatkoi matkaansa. Reilun puolen tunnin odotuksen jälkeen linja-auto tuli. Cordoban suunnasta. Astuimme kyytiin ja kerroin kuljettajalle määränpäämme. Hän puhui jotain rengaslinjasta (tai jotain), mutta minä annoin ymmärtää, että oikeastaan millään muulla ei ole paljoa väliä kunhan pääsemme Cordobaan. Paljonko maksaa? Pienin ei mitään, muilta 1,10 €. Maksoin ja menimme istumaan. Pääsimme kiertoajelulle lähikyliin. Auto kierteli samannököisistä kylistä toisiin. Jotkut paikat olivat kyllä ihan hauskan näköisiä. Kuten yksi pieni kylä, jonka keskustassa olevan kirkon ristiä ei tahtonut oikein enää nähdä, kun haikara oli tehnyt sen ympärille niin komean pesän. Matka Cordobaan kesti vähän reilu tunnin. Emme taida mennä enää paikallisella.
Perillä meillä olikin jo aika kova nälkä. Päivän suunnitelmiin kuului näet, että emme syö aamupalaa ollenkaan, vaan riennämme Cordobaan nautiskelemaan sen jossakin nätissä pikku kahvilassa. Linja-automatka ei ollut ihan rientämistä ja se joku nätti pikku kahvila oli vielä perustamatta, joten löysimme itsemme hyvin pian keskustan tuntumasta turistiravintolan terassilta. Otin menun käteen ja tilasin vähän kaikkea mikä kuulosti hyvältä. Kuten suklaakakkua kermavaahdolla, paninia kinkulla ja croisantteja. Ja olihan ne hyviä.
Etsiessämme aamupalapaikkaa olimme toki nähneet jo vähän keskustaa ja näytti hyvältä. Aamupalan jälkeen jatkoimme kiertelyä tavoitteena löytää ensin turisti-info, josta saisimme kunnon kartan. Info löytyi aika pian. Lasten pyynnöstä kysyimme sieltä saman tien lelukauppoja ja saimme parin osoitteet. Tässä vaiheessa päivä oli yli puolenvälin. Päätimme lähteä kuljeksimaan kohti Plaza Las Tendillasilta länteen lähtevää Conde de Gondomaria, jonka varrella toinen leikkikaupoista sijaitsee. Vähän väliä piti pysähtyä katselemaan maisemia ja ottamaan valokuvia. Plaza Las Tendillasin ympärille on keskittynyt paljon kauppoja. Piipahdimme joihinkin katselemaan. Siesta lähestyi ja ihmisiä kerääntyi kaduille nautiskelemaan jotein pientä purtavaa ja olutta. Meidänkin oli pakko seisahtaa hetkeksi nauttimaan yhden pienen baarin (Bar Correo) tarjoilusta. Oli kiva katsella, miten pieni pätkä kävelykatua oli täyttynyt hetkeksi tämän baarin asiakkaista. Jokaisella oli pieni olutlasi kädessä. Niin meilläkin.
Päästyämme vihdoinkin lelukaupan eteen kello oli 13:45 ja kauppa oli sulkeutunut varttia aikaisemmin auetakseen jälleen klo 17:30. Höh. Jatkoimme kiertelyä pohjoiseen kohti El Corte Inglesin tavarataloa, jonka tiesimme ainakin olevan auki. Siellä lapset pääsivät hypistelemään hetkeksi leluja. Ja minä myös. Leluosastolta ei löytynyt mitään, mutta urheiluosastolta löytyi valkoiset lippikset minun ja Ollin päähän.
Palasimme keskustan suuntaan ja etsimme mukavaa paikkaa istahtaa oluelle ja jätskeille. Kaikki ravintolat olivat tähän aikaan päivästä kiinni, mutta Plaza Las Tendillasin reunalta löytyi mukava kahvila, jonka terassilla istahdimme hetken. Plazan lähellä oleva lelukauppa avasi ovensa jälleen klo 17:30 ja Olli pääsi ostamaan kauan himoitsemiaan Bakuganeja.
Olimme jo päättäneet ajaa paluumatkan Villarrubiaan taksilla, mutta kävelimme kuitenkin linja-autopysäkin kautta ja auto odottikin pysäkillä, joten nousimme siihen. Paluumatka sujuikin huomattavasti menomatkaa nopeammin.
Perillä meillä olikin jo aika kova nälkä. Päivän suunnitelmiin kuului näet, että emme syö aamupalaa ollenkaan, vaan riennämme Cordobaan nautiskelemaan sen jossakin nätissä pikku kahvilassa. Linja-automatka ei ollut ihan rientämistä ja se joku nätti pikku kahvila oli vielä perustamatta, joten löysimme itsemme hyvin pian keskustan tuntumasta turistiravintolan terassilta. Otin menun käteen ja tilasin vähän kaikkea mikä kuulosti hyvältä. Kuten suklaakakkua kermavaahdolla, paninia kinkulla ja croisantteja. Ja olihan ne hyviä.
Etsiessämme aamupalapaikkaa olimme toki nähneet jo vähän keskustaa ja näytti hyvältä. Aamupalan jälkeen jatkoimme kiertelyä tavoitteena löytää ensin turisti-info, josta saisimme kunnon kartan. Info löytyi aika pian. Lasten pyynnöstä kysyimme sieltä saman tien lelukauppoja ja saimme parin osoitteet. Tässä vaiheessa päivä oli yli puolenvälin. Päätimme lähteä kuljeksimaan kohti Plaza Las Tendillasilta länteen lähtevää Conde de Gondomaria, jonka varrella toinen leikkikaupoista sijaitsee. Vähän väliä piti pysähtyä katselemaan maisemia ja ottamaan valokuvia. Plaza Las Tendillasin ympärille on keskittynyt paljon kauppoja. Piipahdimme joihinkin katselemaan. Siesta lähestyi ja ihmisiä kerääntyi kaduille nautiskelemaan jotein pientä purtavaa ja olutta. Meidänkin oli pakko seisahtaa hetkeksi nauttimaan yhden pienen baarin (Bar Correo) tarjoilusta. Oli kiva katsella, miten pieni pätkä kävelykatua oli täyttynyt hetkeksi tämän baarin asiakkaista. Jokaisella oli pieni olutlasi kädessä. Niin meilläkin.
Päästyämme vihdoinkin lelukaupan eteen kello oli 13:45 ja kauppa oli sulkeutunut varttia aikaisemmin auetakseen jälleen klo 17:30. Höh. Jatkoimme kiertelyä pohjoiseen kohti El Corte Inglesin tavarataloa, jonka tiesimme ainakin olevan auki. Siellä lapset pääsivät hypistelemään hetkeksi leluja. Ja minä myös. Leluosastolta ei löytynyt mitään, mutta urheiluosastolta löytyi valkoiset lippikset minun ja Ollin päähän.
Palasimme keskustan suuntaan ja etsimme mukavaa paikkaa istahtaa oluelle ja jätskeille. Kaikki ravintolat olivat tähän aikaan päivästä kiinni, mutta Plaza Las Tendillasin reunalta löytyi mukava kahvila, jonka terassilla istahdimme hetken. Plazan lähellä oleva lelukauppa avasi ovensa jälleen klo 17:30 ja Olli pääsi ostamaan kauan himoitsemiaan Bakuganeja.
Olimme jo päättäneet ajaa paluumatkan Villarrubiaan taksilla, mutta kävelimme kuitenkin linja-autopysäkin kautta ja auto odottikin pysäkillä, joten nousimme siihen. Paluumatka sujuikin huomattavasti menomatkaa nopeammin.
ma 6.7. Villarrubia
Lepopäivä. Tänään ei tehty mitään. Paitsi nautittiin olosta. Köllöteltiin altaan vierellä ja altaassa. Kuumimmat tunnit köllöteltiin sisällä. Illalla kävimme ajelulla katsomassa miltä Villarrubia näyttää. Näytti tylsältä. Pieni kaksi kerrosta korkea kylä radan varrella. Tällä puolella kukkuloita ja toisella puolella tasaista. Siinäpä se. Menimme vielä lähikauppaan hakemaan paljon lisää juotavaa. Sitä kuluu.
maanantai 6. heinäkuuta 2009
Äiti unohti
Emma oli löytänyt jostain päin taloa lasten leikkilääkärilaukun ja kantoi se takapihalle. Titta katseli hänen touhuamistaan hetken.
Titta: Onko siinä pikku lääkäri?
Emma: Ei...
Titta: Onko siinä sitten pikku terveydenhoitaja?
Emma: Ei... Minä olen Emma. Muistatko äiti?
Titta: Onko siinä pikku lääkäri?
Emma: Ei...
Titta: Onko siinä sitten pikku terveydenhoitaja?
Emma: Ei... Minä olen Emma. Muistatko äiti?
su 5.7. Raisio - Villarrubia
Herätyskello herätti aamulla klo 3:15. Olin tilannut taksin etukäteen klo 3:40 ja se saapui vähän etuajassa, joten olimme hyvissä ajoin linja-autoasemalla. Linja-automme lähti klo 4:00 Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Lufthansan lento Helsingistä Frankfrutiin lähti vasta klo 9:10, mutta uutisissa oli varoiteltu niin paljon lentoaseman ruuhkista, että päätimme mennä sinne vain ajoissa. Olimme niin ajoissa, että eihän siellä ainakaan vielä silloin ollut mitään ruuhkaa. Saimme hoidettua vartissa matkatavarat kuljetukseen ja itsemme turvatarkastuksen läpi. Olli jutteli jokunen aika sitten, että lomareissut ovat muuten mukavia, mutta se lentoasemilla juokseminen ei ole kivaa. Kieltämättä aiemmilla reissuilla on tullut juostua, mutta nyt saimme ihan kaikessa rauhassa tutustua lentoasemaan.
Laskeuduttuamme Frankturtin asemalle Emma nukahti sylliini ja nukkui siinä kävellessämme pari kilometriä seuraavan lentomme portille. Lento Madridiin lähti vasta reilun tunnin päästä laskeutumisestamme Frankfurtiin, joten tässäkään välissä ei tarvinnut juosta. Emma nukkui edelleen mennessämme koneeseen ja suurimman osan lennostakin. Hyvä niin, yöuni olikin jäänyt vähän lyhyeksi.
Madridin kentällä kävimme ostamassa lisää kylmää juotavaa ja etsiydyimme metron infoon kyselemään miten pääsemme Cordobaan vievien junien asemalle. Kahdella vaihdolla. Ja metroon. Tässä vaiheessa olimme reissanneet jo 12 tuntia, mutta kummasti lapset vain jaksoivat. Madridin metro oli toimivan tuntuinen. Junat olivat aika uusia ja opasteet hyvät joka paikassa. Pääsimme ongelmitta Atocha Renfe -asemalle. Ehdotin kaikille, että nyt ei hoppuilla mihinkään, vaan ostetaan liput meille sopivaan junaan ja katsellaan vaikka hetki asemaa. Sitten menin lipunmyyntiin, jossa myyjä kertoi, että vaihtoehdot olivat joko vajaa vartin päästä lähtevä juna tai sitten reilun kahden tunnin päästä lähtevä juna. Välissä lähtevät junat olivat jo loppuun myyty. Otin liput vajaa vartin päästä lähtevään, sain ohjeet miten löydämme junien luo ja sitten juoksuksi. Matkalla minun piti vielä tietysti piipahtaa kaupan kautta ostamaan vähän sipsejä ja juotavaa junamatkalle. Ehdimme junaan mainiosti. Junaliput olivat kalliit (aikuiset 50,40 € kpl ja lapset 30,20 € kpl), mutta tämä Altaria juna liikkuu myös vauhdilla. Matka Madridista Cordobaan on 400 km ja siihen kului tasan kaksi tuntia.
Perillä Cordobassa klo 19:08 astuimme junasta saunaan. Asemalla oli tukahduttavan kuuma. Etsimme automme (espanjalaisten pieni Citroen C3) saamiemme ohjeiden perusteella aseman edestä parkkipaikalta. Sieltähän se löytyi. Seisoskeli auringonpaisteessa ja auton sisällä varmaanki 70 astetta lämmintä. Käynnistin auton ja ilmastoinnin ja aloimme pakkaamaan itseämme sisään. Rinkat ja rattaat mahtuivat juuri ja juuri takapäähän, kun otin hattuhyllyn pois. Hattuhylly meni lasten jalkoihin. Sitten vain gps käyntiin ja opastamaan meidän kesäkotiin. Cordobassa riittää yksisuuntaisia katuja ja navigaattori oli kovasti ohjaamassa meitä ajamaan niitä väärään suuntaan. Lopulta löytyi oikea suunta ja ajelimme Villarrubiaan. Koti löytyi heti. Vihdoinkin, 17 tunnin matkustamisen jälkeen olimme perillä.
Talo on Villarrubian keskustasta vajaa 2 km länteen, omakotialueen keskellä. Kiertelimme ensin pihaa ja ihastelimme uima-allasta. Sisältä talo on sen verran sokkeloinen, että aluksi kävelimme aina väärään päähän etsiessämme jotakin. Suloinen paikka. Ja lämmin. Pulahdimme hetkeksi altaaseen uimaan ennen iltapalaa. Teki hyvää. Kuten myös päästä sänkyyn lepäämään.
Laskeuduttuamme Frankturtin asemalle Emma nukahti sylliini ja nukkui siinä kävellessämme pari kilometriä seuraavan lentomme portille. Lento Madridiin lähti vasta reilun tunnin päästä laskeutumisestamme Frankfurtiin, joten tässäkään välissä ei tarvinnut juosta. Emma nukkui edelleen mennessämme koneeseen ja suurimman osan lennostakin. Hyvä niin, yöuni olikin jäänyt vähän lyhyeksi.
Madridin kentällä kävimme ostamassa lisää kylmää juotavaa ja etsiydyimme metron infoon kyselemään miten pääsemme Cordobaan vievien junien asemalle. Kahdella vaihdolla. Ja metroon. Tässä vaiheessa olimme reissanneet jo 12 tuntia, mutta kummasti lapset vain jaksoivat. Madridin metro oli toimivan tuntuinen. Junat olivat aika uusia ja opasteet hyvät joka paikassa. Pääsimme ongelmitta Atocha Renfe -asemalle. Ehdotin kaikille, että nyt ei hoppuilla mihinkään, vaan ostetaan liput meille sopivaan junaan ja katsellaan vaikka hetki asemaa. Sitten menin lipunmyyntiin, jossa myyjä kertoi, että vaihtoehdot olivat joko vajaa vartin päästä lähtevä juna tai sitten reilun kahden tunnin päästä lähtevä juna. Välissä lähtevät junat olivat jo loppuun myyty. Otin liput vajaa vartin päästä lähtevään, sain ohjeet miten löydämme junien luo ja sitten juoksuksi. Matkalla minun piti vielä tietysti piipahtaa kaupan kautta ostamaan vähän sipsejä ja juotavaa junamatkalle. Ehdimme junaan mainiosti. Junaliput olivat kalliit (aikuiset 50,40 € kpl ja lapset 30,20 € kpl), mutta tämä Altaria juna liikkuu myös vauhdilla. Matka Madridista Cordobaan on 400 km ja siihen kului tasan kaksi tuntia.
Perillä Cordobassa klo 19:08 astuimme junasta saunaan. Asemalla oli tukahduttavan kuuma. Etsimme automme (espanjalaisten pieni Citroen C3) saamiemme ohjeiden perusteella aseman edestä parkkipaikalta. Sieltähän se löytyi. Seisoskeli auringonpaisteessa ja auton sisällä varmaanki 70 astetta lämmintä. Käynnistin auton ja ilmastoinnin ja aloimme pakkaamaan itseämme sisään. Rinkat ja rattaat mahtuivat juuri ja juuri takapäähän, kun otin hattuhyllyn pois. Hattuhylly meni lasten jalkoihin. Sitten vain gps käyntiin ja opastamaan meidän kesäkotiin. Cordobassa riittää yksisuuntaisia katuja ja navigaattori oli kovasti ohjaamassa meitä ajamaan niitä väärään suuntaan. Lopulta löytyi oikea suunta ja ajelimme Villarrubiaan. Koti löytyi heti. Vihdoinkin, 17 tunnin matkustamisen jälkeen olimme perillä.
Talo on Villarrubian keskustasta vajaa 2 km länteen, omakotialueen keskellä. Kiertelimme ensin pihaa ja ihastelimme uima-allasta. Sisältä talo on sen verran sokkeloinen, että aluksi kävelimme aina väärään päähän etsiessämme jotakin. Suloinen paikka. Ja lämmin. Pulahdimme hetkeksi altaaseen uimaan ennen iltapalaa. Teki hyvää. Kuten myös päästä sänkyyn lepäämään.
sunnuntai 5. heinäkuuta 2009
Kohti Helsinkiä
-726552.jpg)
perjantai 3. heinäkuuta 2009
Matkan valmistelua
Toistaiseksi kaikki sujunut vanhan kaavan mukaisesti:
Pientä alkukireyttä ilmassa
Finnair kehoitti Hki-Vantaan matkustajia saapumaan ajoissa terminaaliin ruuhkien takia. Ja meillä alkoi pähkiminen siitä, mennäkö yöksi lentoasemalle vai lähteäkö aikaisemmalla bussilla. Josta päästiin pian siihen, että koskaan enää ei osteta klo 9 Helsingistä lähtevää lentoa. Josta päästiin pian siihen, että herra voi ihan itse suunnitella ensi vuonna...
Passi hukassa
Pakatessamme tänään tavaroita Titta otti passit sieltä, mihin ne olin jättänyt ja tietenkin olin jättänyt ne sinne enkä minnekään muualle. Kaikki. Totta kai. Ai en vai? Pikakelaus taaksepäin minun ja passien yhteisiä hetkiä viimeiseltä viikolta. Ne oli mulla töissä. Otin niistä kopiot. Viimeisenä Titan passista. Tulos: Auto alle ja töihin hakemaan Titan passi. Sieltähän se löytyi, skannerin kannen alta.
Ei nämä mahdu mihinkään
Joka vuosi kerättyämme mukaan tulevat tavarat ihmettelemme, mihin saamme ne kaikki mahtumaan. Titta miettii jokaisen (oman ja lasten) vaatteen kohdalla pitääkö se pakata mukaan ja minä vastaan aina "joo". Lopulta seisomme tavarasekamelskan keskellä. Niitä on liikaa. Ja sitten alkaa hurja sullominen... siis järjestelmällinen pakkaaminen. Ja lopuksi mietimme mitä tuohon toiseen rinkkaan voisi pakata lisäksi, kun suurin osa matkatavaroistamme mahtuikin minun rinkkaani. No ei se toinenkaan tyhjäksi jää. Huomisiltaan mennessä olemme saaneet kyllä senkin täytettyä.
Mä olen aivan poikki
Tänään oli pakkauspäivä ja jokaisen pakkauspäivän päätteeksi on niin kuitti, että jaksaa hädin tuskin kannatella sitä hyvin ansaittua pakkauskaljaa. Ja kun lihakset eivät enää jaksa, on hyvä hetki alkaa kuormittamaan päätä murehtimalla kaikesta siitä, mitä pitää vielä ehtiä.
Toi jätkä roikkuu koneen edessä yötä päivää
Titta sanoo, että aloitettaisiinko matkan suunnitteleminen. Minä sanon "joo" ja avaan läppärin kannen. Titta sanoo, että pitäisi miettiä mitä minäkin päivänä hoidetaan. Minä sanon "joo" ja avaan läppärin kannen. Titta sanoo, että pitäisi miettiä mitä pakataan mukaan. Minä sanon "joo" ja avaan läppärin kannen. Titta sanoo, että pitäisi alkaa pakkaamaan. Minä sanon "joo" ja avaan läppärin kannen. Titta sanoo, että mä voisin tehdä muutakin kuin kirjoittaa sitä blogia. Minä sanon "joo" ja... eiku.
Pientä alkukireyttä ilmassa
Finnair kehoitti Hki-Vantaan matkustajia saapumaan ajoissa terminaaliin ruuhkien takia. Ja meillä alkoi pähkiminen siitä, mennäkö yöksi lentoasemalle vai lähteäkö aikaisemmalla bussilla. Josta päästiin pian siihen, että koskaan enää ei osteta klo 9 Helsingistä lähtevää lentoa. Josta päästiin pian siihen, että herra voi ihan itse suunnitella ensi vuonna...
Passi hukassa
Pakatessamme tänään tavaroita Titta otti passit sieltä, mihin ne olin jättänyt ja tietenkin olin jättänyt ne sinne enkä minnekään muualle. Kaikki. Totta kai. Ai en vai? Pikakelaus taaksepäin minun ja passien yhteisiä hetkiä viimeiseltä viikolta. Ne oli mulla töissä. Otin niistä kopiot. Viimeisenä Titan passista. Tulos: Auto alle ja töihin hakemaan Titan passi. Sieltähän se löytyi, skannerin kannen alta.
Ei nämä mahdu mihinkään
Joka vuosi kerättyämme mukaan tulevat tavarat ihmettelemme, mihin saamme ne kaikki mahtumaan. Titta miettii jokaisen (oman ja lasten) vaatteen kohdalla pitääkö se pakata mukaan ja minä vastaan aina "joo". Lopulta seisomme tavarasekamelskan keskellä. Niitä on liikaa. Ja sitten alkaa hurja sullominen... siis järjestelmällinen pakkaaminen. Ja lopuksi mietimme mitä tuohon toiseen rinkkaan voisi pakata lisäksi, kun suurin osa matkatavaroistamme mahtuikin minun rinkkaani. No ei se toinenkaan tyhjäksi jää. Huomisiltaan mennessä olemme saaneet kyllä senkin täytettyä.
Mä olen aivan poikki
Tänään oli pakkauspäivä ja jokaisen pakkauspäivän päätteeksi on niin kuitti, että jaksaa hädin tuskin kannatella sitä hyvin ansaittua pakkauskaljaa. Ja kun lihakset eivät enää jaksa, on hyvä hetki alkaa kuormittamaan päätä murehtimalla kaikesta siitä, mitä pitää vielä ehtiä.
Toi jätkä roikkuu koneen edessä yötä päivää
Titta sanoo, että aloitettaisiinko matkan suunnitteleminen. Minä sanon "joo" ja avaan läppärin kannen. Titta sanoo, että pitäisi miettiä mitä minäkin päivänä hoidetaan. Minä sanon "joo" ja avaan läppärin kannen. Titta sanoo, että pitäisi miettiä mitä pakataan mukaan. Minä sanon "joo" ja avaan läppärin kannen. Titta sanoo, että pitäisi alkaa pakkaamaan. Minä sanon "joo" ja avaan läppärin kannen. Titta sanoo, että mä voisin tehdä muutakin kuin kirjoittaa sitä blogia. Minä sanon "joo" ja... eiku.
La 28.3.2009 Los Canos de Meca - Cadiz - Malaga
Heräsin aamulla Mikon takapihalta matkailuvaunusta. Riku lähti käväisemään lähellä asuvan kaverinsa Jannen luona. Riku oli sopinut jo aiemmin Jannen kanssa meille kyydit Cadiziin. Minun teki kuitenkin mieli ajamaan, joten kävin hakemassa kaupasta aamupalaa ja lähdin polkemaan kohti Cadizia.
Rannan rähjäinen ja vähän pelottavankin ympäristö jäi taakse ja pääsin viilettämään pitkin peltojen ympäröimiä pikkuteitä. Liikenne oli vähäistä kai lauantaiaamusta johtuen. Olin suunnitellut ennen Espanjaan lähtöä netin karttaohjelmien kanssa jonkinlaisen reitin reissumme jokaiselle päivälle ja tämän viimeisen ajopäivän suunnittelu oli jo silloin erityuisen hankalaa. Cadiz on niemen nokassa ja sinne vie vain kaksi tietä, etelästä moottoritie ja lännestä maantie. Karttaohjelmien ja Tomtomin navigaattorin perusteella pyörällä pääsisi lännen suunnaasta. Olin suunnitellut reitin sen mukaan ja onnistuin jopa suunnistamaan Michelinin hyvällä 1:40 000 kartalla aina Puerto Realiin (vajaa 20 km Cadizista) saakka. Siellä pysähdyin kysymään paikalliselta reittiä Cadiziin ja hän kertoi ainoan pyörille sallitun reitin menevän etelästä tulevan moottoritien viertä! Kiertäminen sitä kautta olisi tehnyt yli 20 ylimääräistä kilometria. Päätin ajaa lyhyempää reittiä ja käynnistin Tomtomin gps:n, joka neuvoi minut sillalle. (Tähän kohtaan päättyy Nokian Sports Trackerin reitti tältä päivältä.) Pahin pätkä oli noin kilometrin sillan ylitys. Sillalla oli pyöräily kielletty eikä lainkaan piennarta. Onneksi paikalliset autoilijat suhtautuvat myönteisesti pyöräilijöihin.
Riku saapui autokyydillä Cadiziin samoihin aikoihin kuin minä. Kiersimme hetken vanhaa kaupunkia ja lähdimme rautatieasemalle, josta matkamme jatkui edelleen junalla Dos Hermanosin kautta Malagaan. Menimme asemalle ajoissa varmistaaksemme, että saamme pyörät junaan. Etukäteen Renfen (Espanjan VR) onnettomilta sivuilta hankkimieni tietojen perusteella tälle välille sai ottaa pyörän mukaan. Mutta rautatieasemalla asia ei ollutkaan ihan niin selvä ja ensin meille sanottiin, että Dos Hermanos - Malaga väliin ei oteta pyöriä. Virkailija soitti jonnekin ja höpötti aikansa. Ja kertoi meille, että pyörien kuljetus ei olekaan ongelma. Junaan vain.
Junamatka sujui ongelmitta. Loppumatkasta pari vanhempaa espanjalaispyöräilijää innostui juttelemaan kanssamme paikallisista maastoista. Kai. Puhuivat vain espanjaa. Saavuimme illansuussa Malagaan. Rikun piti saada tietysti heti ruokaa ja hotellillekin piti saada vähän eväitä. Saimme hoidettua nämä perustarpeet rautatieaseman tuntumassa. Sen jälkeen suunnistimme gps:n avulla keskustasta lentokentän tuntumassa olevaan hotelliimme. Illalla oli vielä ohjelmassa pyörien pakkaaminen laatikoihin.
Päivän ajomatka: Alle 60 km
Linkki Sports Trackerin sivulle
Rannan rähjäinen ja vähän pelottavankin ympäristö jäi taakse ja pääsin viilettämään pitkin peltojen ympäröimiä pikkuteitä. Liikenne oli vähäistä kai lauantaiaamusta johtuen. Olin suunnitellut ennen Espanjaan lähtöä netin karttaohjelmien kanssa jonkinlaisen reitin reissumme jokaiselle päivälle ja tämän viimeisen ajopäivän suunnittelu oli jo silloin erityuisen hankalaa. Cadiz on niemen nokassa ja sinne vie vain kaksi tietä, etelästä moottoritie ja lännestä maantie. Karttaohjelmien ja Tomtomin navigaattorin perusteella pyörällä pääsisi lännen suunnaasta. Olin suunnitellut reitin sen mukaan ja onnistuin jopa suunnistamaan Michelinin hyvällä 1:40 000 kartalla aina Puerto Realiin (vajaa 20 km Cadizista) saakka. Siellä pysähdyin kysymään paikalliselta reittiä Cadiziin ja hän kertoi ainoan pyörille sallitun reitin menevän etelästä tulevan moottoritien viertä! Kiertäminen sitä kautta olisi tehnyt yli 20 ylimääräistä kilometria. Päätin ajaa lyhyempää reittiä ja käynnistin Tomtomin gps:n, joka neuvoi minut sillalle. (Tähän kohtaan päättyy Nokian Sports Trackerin reitti tältä päivältä.) Pahin pätkä oli noin kilometrin sillan ylitys. Sillalla oli pyöräily kielletty eikä lainkaan piennarta. Onneksi paikalliset autoilijat suhtautuvat myönteisesti pyöräilijöihin.
Riku saapui autokyydillä Cadiziin samoihin aikoihin kuin minä. Kiersimme hetken vanhaa kaupunkia ja lähdimme rautatieasemalle, josta matkamme jatkui edelleen junalla Dos Hermanosin kautta Malagaan. Menimme asemalle ajoissa varmistaaksemme, että saamme pyörät junaan. Etukäteen Renfen (Espanjan VR) onnettomilta sivuilta hankkimieni tietojen perusteella tälle välille sai ottaa pyörän mukaan. Mutta rautatieasemalla asia ei ollutkaan ihan niin selvä ja ensin meille sanottiin, että Dos Hermanos - Malaga väliin ei oteta pyöriä. Virkailija soitti jonnekin ja höpötti aikansa. Ja kertoi meille, että pyörien kuljetus ei olekaan ongelma. Junaan vain.
Junamatka sujui ongelmitta. Loppumatkasta pari vanhempaa espanjalaispyöräilijää innostui juttelemaan kanssamme paikallisista maastoista. Kai. Puhuivat vain espanjaa. Saavuimme illansuussa Malagaan. Rikun piti saada tietysti heti ruokaa ja hotellillekin piti saada vähän eväitä. Saimme hoidettua nämä perustarpeet rautatieaseman tuntumassa. Sen jälkeen suunnistimme gps:n avulla keskustasta lentokentän tuntumassa olevaan hotelliimme. Illalla oli vielä ohjelmassa pyörien pakkaaminen laatikoihin.
Päivän ajomatka: Alle 60 km
Linkki Sports Trackerin sivulle
Pe 27.3.2009 Medina-Sidonia - Los Canos de Meca
Espanjan pyöräilyn matkapäiväkirja jatkuu jälleen...
Hotellissamme ei tarjoiltu aamiaista, joten aamu alkoi kauppareissulla ja huoneaamiaisella.Riku käväisi katsomassa paikan kirkon ja minä pyöriskelin hetken kujia.
Puolenpäivän jälkeen lähdimme polkemaan tietä nro 2021 etelään. 30 km jälkeen Vejer de la Fronteran kaupunki paistatteli kukkulan päällä. Rutistimmme ylämäen kaupunkiin ja toiselta puolelta alamäkeä pois kaupungista. Emme tainneet nähdä oikein keskustaakaan, mutta vaikutti kivalta.
10 km eteenpäin olimme vihdoinkin rannalla Baarbaten kaupungissa. Barbate on ruma turistien rantakohde. Mutta ranta ja merinäkymä olivat kauniit. Pysähdyimme italialaiseen rantaravintolaan lounaalle. Riku tilasi kalakeiton ja sai herkullisen näköisen simpukkaleipäkeiton.
Barbatesta matka jatkui vielä pienen pätkän länteen Los Canos de Mecaan, jossa Rikun tuttu ja reissukaveri Mikko ja hänen espanjalainen puolisonsa Maria asuvat. Mikon talon terassilta oli rauhalliset näkymät merelle ja läheiseen Trafalgarin majakkaan. Saimme hyvää syötävää ja juotavaa kylliksemme. Mikko on kova surffaaja ja hän kertoi rannoista ja aalloista. Minä tipahdin kesken iltaa, mutta Riku ja Mikko istuivat pitkään ja juttelivat. Varmaankin rannoista ja aalloista.
Päivän ajomatka: 62 km
Linkki Sprts Trackerin sivulle
Hotellissamme ei tarjoiltu aamiaista, joten aamu alkoi kauppareissulla ja huoneaamiaisella.Riku käväisi katsomassa paikan kirkon ja minä pyöriskelin hetken kujia.
Puolenpäivän jälkeen lähdimme polkemaan tietä nro 2021 etelään. 30 km jälkeen Vejer de la Fronteran kaupunki paistatteli kukkulan päällä. Rutistimmme ylämäen kaupunkiin ja toiselta puolelta alamäkeä pois kaupungista. Emme tainneet nähdä oikein keskustaakaan, mutta vaikutti kivalta.
10 km eteenpäin olimme vihdoinkin rannalla Baarbaten kaupungissa. Barbate on ruma turistien rantakohde. Mutta ranta ja merinäkymä olivat kauniit. Pysähdyimme italialaiseen rantaravintolaan lounaalle. Riku tilasi kalakeiton ja sai herkullisen näköisen simpukkaleipäkeiton.
Barbatesta matka jatkui vielä pienen pätkän länteen Los Canos de Mecaan, jossa Rikun tuttu ja reissukaveri Mikko ja hänen espanjalainen puolisonsa Maria asuvat. Mikon talon terassilta oli rauhalliset näkymät merelle ja läheiseen Trafalgarin majakkaan. Saimme hyvää syötävää ja juotavaa kylliksemme. Mikko on kova surffaaja ja hän kertoi rannoista ja aalloista. Minä tipahdin kesken iltaa, mutta Riku ja Mikko istuivat pitkään ja juttelivat. Varmaankin rannoista ja aalloista.
Päivän ajomatka: 62 km
Linkki Sprts Trackerin sivulle
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)