la 12.7.2008 Appenzell, Sankt Gallen, Rheinfall

Sade jatkuu. Aamulla tihutti välillä vettä ja sääennuste lupasi sadekuuroja koko maahan. Tänään voisi siis vaikka istua vähän autossa. Valitsimme päivän ohjelmaksi koilisnurkan. Aloitimme ajamalla vajaa kaksisataa kilometriä Appenzellin kylään, joka on kuuluisa juustoistaan. Perillä TomTom opasti meidän turisti-infoon, josta saimme hyvän vinkin kysellessämme jotain paikkaa jossa voisi nähdä juuston valmistamista: Appenzellista muutama km etelään, Weissbadissa paikallinen juustoukko tekee juustot viereiselle hotellille ja siellä pääsee katsomaan ihan vierestä miten homma hoituu. Isommat valmistajat ovat vain tehtaita. Kiertelimme kuitenkin ensin vähän Appenzellin kaunista keskustaa. Ja kävimme tietysti juusto-ostoksilla kunnon juustokaupassa. Tuoksu oli muhkea jo kymmenen metriä kaupan oven ulkopuolella ja juustot näyttivät herkullisilta. Sopivan hetken tullessa korkkaamme eilen ostamamme paikallisen punkun (rypäleet kasvaneet kivenheiton päästä lomakodistamme) ja herkuttelemme.
Weissbadissa hotelli Hof:n takana on pieni mökki, jossa juustomestari tekee herkkuaan. Paikka näytti hiljaiselta, mutta kokeilimme ovea. Se oli auki. Sisällä oli vanha mies vanhat kuteet päällä toivottamassa meidät tervetulleiksi. Hän oli laittanut tuntia aikaisemmin tulen hellalle ja keittänyt maidon. Kohta pitäisi alkaa erottamaan heraa liemestä. Tämä oli kuin Appenzellerin vastine joulupukille. Olimme Appenzellerin Korvatunturissa. Aluksi paikalla ei ollut muita kuin me. Kerroin Ainon mieltymyksen juustoihin ja tämä juustoukko innostui ylistämään nuorisoa, jolle kelpaa muukin kuin markkinahumu. Samalla tuli haukutuksi kaikki juustotehtaat ja markkinavoimat. Äijä puhui paljon, mutta sen verran selvää saksaa, että pysyin suurin piirtein kärryillä. Sitten hän haki takahuoneesta lautasellisen maistiaisia. Jumalaisen hyvää juustoa. Tehty viisi viikkoa sitten samassa tuvassa. Oli aika rueta hommiin. Kuparikattilassa oli tuntia aikaisemmin puuhellalla lämmitettyä maitoa 96 litraa. Ukko upotti leveän lapion siihen ja näytti kuinka rasvainen hera hyllyi pinnalla. Hän alkoi hämmentämään soppaa ja pyysi Ainoakin välillä lapion varteen. Ja juttu jatkui. Nyt mentiin niin syvälle meijerisanaston puolelle, että en ymmärtänyt välillä paljoakaan. Mutta jotain sentään. Ja Aino oli korva tarkkana kuuntelemassa suomennostani. Pikku hiljaa mökkiin ilmestyi muutama muukin turisti ja he pääsivät juoneen nopeasti kiinni ukon kertoessa lyhyesti miten työ oli siihen mennessä edennyt. Aina uusien uteliaiden ilmestyessä ukko kävi hakemassa takahuoneesta lisää maistiaispaloja. Välillä piti maistaa herasta siivilöityä lähes rasvatonta maitoa. Oli kuulemma hyvää. Minusta se maistui lämpimältä rasvattomalta maidolta. Ja sitten kauhottiin herat muotteihin. Tuosta vajaasta sadasta litrasta maitoa saatiin 16 reilun kämmenen kokoista juustokiekkoa, jotka jäivät tippumaan ja odottamaan suolaliuoskäsittelyä. Koko tämä show oli ilmainen eikä kenellekään tultu myymään mitään. Osa lähti lopulta jatkamaan matkojaan toivotellen hyvät viikonloput ja osa jäi vielä juttelemaan ukon kanssa. Yksi sveitsiläinen kysyi olisiko ukolla myydäkin juustoa ja totta kai oli. Yksi tahko 13 frangia eli alta kympin euroopan rahassa. Pakkohan se oli ostaa. Oli se niin hyvää. Nyt se kiekko odottelee tuolla jääkaapissa muiden herkkujen kanssa.
Tulipa pitkä juttu juustomaasta. No tällaisiin paikkoihin ei eksy ihan joka päivä. Tai vuosi.
Jatkoimme matkaa Sankt Galleniin. Sadekuurot jatkuivat. Perillä keli oli vähän selkeämpää ja pääsimme kiertämään kaupunkia. Tätä paikkaa oli hehkutettu matkaoppaassamme ja Ruckstuhlitkin kehottivat käväisemään täällä. Johtuiko sitten lauantain hiljaisuudesta tai mistä, mutta meitä tämä paikka ei säväyttänyt mitenkään ihmeemmin. Täällä on kuulemma komea kirkko. Kävimme ulkopuolella ja jopa ainut harras kristittymme Aino totesi paikan vain rumaksi, joten jätimme sen siihen. Kiertelimme vielä vähän vanhaa keskustaa, kävimme syömässä kebabit ja kävelimme autolle.
Aika jatkaa matkaa. Seuraavaksi ohjelmassa oli Rheinfall, "Europe's largest waterfall". Hurjan kokoinen putous. Paikalle oli vielä rakennettu hyvät katselutasanteet, joista pääsi ihailemaan veden voimaa. Yllättävintä itselle oli se, miten paljon vesi voi pitää melua. Lasten kanssa oli kiva miettiä sitä, miten se vesi, jossa Baselissa eilen vilvoittelimme tulee kaikki tämän putouksen läpi. Ja sitä tulee paljon.
Ajaessamme kohti putouksia murehdimme vähän mahtaisiko Emma nukahtaa autoon, jolloin yöuni saattaisi viivästyä. Lähtiessämme putouksilta kohti lomakotia ajattelimme, että nyt tyttö saa nukahtaa ja kannamme sitten nukkuvana kotiin. Matkaa oli kuitenkin puolitoistasataa kilometriä ja lähtiessä kello oli jo yli kahdeksan illalla. Eihän hän ollut nukkunut päiväuniakaan, joita hänen on ollut tapana ottaa nyt lomareissumme aikana. Paluumatka olikin sitten Emman show. Hän höpötteli takapenkillä hyvätuulisena kaiken maailman puheluita mummille ja Pekalle ja viihdytti itseään vänkäämällä vastaan kaikesta, mitä Olli sanoo. Olli: "Mä en jaksa enää vängätä vastaan." Emma: "Jaksatpas!" Neiti nukahti viimeisellä kilometrillä ennen kotia. Nyt kaikki nukkuvat ja huomenna on rauhallisempi päivä.