Herättyäni laitoin lapsille leffan pyörimään tietokoneelle ja lähdin ostamaan leipää Villarrubian keskustassa olevasta leipomosta. Leipomo oli suloinen pikku kauppa, jossa myyttin kaikkea, mitä ihminen tarvitsee. Siis leipää, oliiviöljyä ja viiniä. No oli siellä vähän muutakin syötävää. Ihmeteltyäni hetken eri mallisia ja kokoisia leipiä myyjä alkoi polpottamaan minulle jotain espanjaksi. Kerrottuani, että en puhu espanjaa hän tyytyi toteamaan leipätarjonnasta todo bene, kaikki hyvää. Se helpotti valintaa. Otin yhden ison, pitkulaisen leivän ja pullon punkkua.
Aamupalan ja -uintien jälkeen lähdimme tutustumaan Villarrubiasta kymmenisen kilometriä länteen olevaan Almodovar del Rioon. Kaupungin (tai kylän? Asukasluku 7420) nähtävyys on vuoren päällä komeileva Almodovarin linna. Ympäristö on tasaista maata ja linna näkyy Villarrubiaan saakka. Ajoimme matkaraamatun opastuksen mukaisesti keskustan kiertäen suoraan linnan portille saakka. Linna oli sinäänsä ihan komea ilmestys, mutta maisemat olivat vielä upeammat. Aikoinaan tämä sijainti on taannut aika turvalliset oltavat. Linnan kiertelyn aikana selkäni alkoi yllättäen vihoitella ja jouduin jättämään turhat rappusten kapuamiset.
Linnan kierreltyämme ajoimme alas kylään etsimään ruokaa. Autoilu tällaisessa pikku kylässä on yllättävän haastavaa pienten, yksisuuntaisten kujien viedessä meitä aina vähän ohi sen, minne olisimme halunneet. Lopulta jätimme auton parkkiin keskustan tuntumaan ja lähdimme kävellen etsimään sopivaa ruokapaikkaa. Kävelimme pieniä kujia kääntyen mielestäni joka risteyksestä oikealle jo niin moneen kertaan, että kaiken järjen mukaan olisimme pyörineet paikallamme ainakin kaksi kierrosta. Silti kujat olivat aina uusia ja yhtään sopivaa ravintolaa ei tuntunut löytyvän. Tässä vaiheessa selkä vihoitteli jo niin, että eteneminen oli aika tuskaista ja murehdin pääsenkö vielä takaisin autolle saakka. Viime hetkellä sopiva ravintola löytyi. Tilasin listalta umpimähkään muutaman tapaksen ja tonnikalasalaatin. Hetken päästä pöytä komeili toinen toistaan kauniimpia pikku annoksia. Serranon kinkkua, lohta, bruschettaa (tai mikä sen espanjalainen vastine onkaan), juustoa ja tietysti leipää. Oli hyvää. Syötyämme kävelimme pikku hiljaa ja minä tuskaillen takaisin autolle. Vääntäydyin kuljettajan paikalle, käynnistin navigaattorin ja pyysin sen opastamaan meidän lomakotiin. Perille päästiin. Laahustin sänkyyn ja vihdoinkin tuska helpotti vähän. Alunperin olimme suunnitelleet menevämme vielä tänään illalla Cordobaan, mutta se jäi tekemättä minun maatessani sängyssä. Yritin välillä ylös ja hetken selkä tuntuikin hyvältä kunnes tuli aivastus, joka oli viedä jalat alta. Vitutti rankasti. Kotona reissulle lähtiessämme Titta kysyi, pakkaako hän minun kunnon kipulääkkeeni mukaan. Sanoin, että ei tarvitse, kun selkä on niin hyvässä kunnossa. Nyt olisi tarvittu. Ensi kerralla Titta ei kysy.
Lapset osasivat onneksi nauttia illasta kotonakin. He kävivät uimassa ja touhuivat omiaan. Ja Titta hoiti vuorotahtiin heitä ja minua. Illansuussa naapurin noin 12-vuotias Carmen-tyttö tuli käymään esitelläkseen itsensä ja nähdäkseen meidän lapset. Carmen ei puhunut juuri ollenkaan englantia, joten hetken ihmeteltyään hän haki meille kolme sisarustaan joista vanhin, Maria puhui jonkin verran englantia. Carmen pyysi lapsiamme huomenna kylään ja Aino innostui heti. Sovimme, että aamupäivällä meinisin Ainon kanssa naapuriin ja hän saisi jäädä sinne leikkimään.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti