pe 10.7. Cordoba

Kaupunkikodin jääkaappi oli tyhjä, mutta viereisellä kadulla on hyvän näköinen kahvila Cafe Crema, jossa nautimme aamiaiseksi kahvia, kaakaota, mehua ja erilaisia leipiä. Päivän ohjelmassa oli siis Cordoban moskeija. Lähdimme kävelemään jälleen pieniä kujia kohti keskustaa. Olli suunnisti ja muut ihastelimme näkymiä. Koukkasimme rannan kautta katselemaan jokinäkymää ja yllätykseksemme joen varsi ei ollut mitenkään virkistyskäytössä. Odotimme näkevämme jonkinlaisia uimapaikkoja tai rantaravintoloita, mutta niiden sijaan näimmekin vain korkeat, lähes umpeen kasvaneet rantatörmät.

Moskeija oli juuri niin iso ja käsittämätön, millaiseksi olin sen kuvitellutkin. Sellainen paikka, jossa jää ihmettelemään sitä suunnatonta määrää työtä, jota sen eteen on tehty. Jos haluaisi tutkia rauhassa jokaisen yksityiskohdan, pitäisi hommaan varata varmasti kuukausia.

Moskeijan kiertelyn jälkeen piti ottaa juomatauko viereisessä Bar Santosissa. Santos on kuuluisa perunatortilloistaan ja pitihän se maistaa. Maistui perunalta. Parasta näissä kaikissa pikku paikoissa on kuitenkin aina se pieni, jääkylmä cerveza.

Moskeijan ympäristössä on ymmärrettävästi tuhottomasti turistikauppoja ja Aino halusi koluta ne kaikki. Ei saanut. Mutta suureen osaan eteen osuneista hän kirmasi hipelöimään vaatteita ja koruja. Lopulta löytyi nätti nilkkakoru hänelle ja tuliaiseksi Mimosalle. Olli löysi myös yhdestä puodista pitkään havittelemansa tikarikaulukorun.

Jatkoimme kävelyä keskustaan ja jo tutulle Plaza del Tendillasin alueelle. Jollain pikku plazalla pysähdyimme jälleen välitankkaukselle ja seuraamaan ihmisten elämää. Pääsimme seuraamaan jännää autonajonäytelmää, kun joku nuori neiti yritti ajaa uudehkoa Audi A3:aan ylös talon parkkihallista. Hommasta ei tullut mitään. Neiti ei vain kerta kaikkiaan osannut lähteä ylämäkeen. Lopulta hän pyysi ohi kulkenutta vanhempaa rouvaa ajamaan auton ylös. Rouva istui rattiin ja polkaisi kaasun pohjaan. Valitettavasti hän unohti nostaa kytkintä. Audi rämähti alas vasten parkkihallin seinää. Kauhea kolaus. Lopulta rouva sai huudatettua auton ylös. Toinen kulma takaa oli rytyssä ja takavalon muovit tippuivat matkalle. Rouva nousi autosta, manasi parkkihallin seinää ja jatkoi matkaansa. Selvästi nolostunut neiti istui ei enää niin uuden karhean Audinsa rattiin ja ajoi pois.

Yksi merkille pistävä asia espanjalaisissa on muuten (tolkuttoman autoilun lisäksi) heidän roskaamisensa. Tämä on toistaiseksi roskaisin maa, jossa olen ollut. Mitä vain voi heittää mihin vain ja se ei häiritse ketään. Jokunen päivä sitten linja-automatkallamme Cordobaan joku vanharouva pyysi kuljettajaa avaamaan ovea sen verran, että hän saisi heitettyä ison paperipussillisen roskaa maantien laitaan. Totta kai. Ovi auki ja roskat ulos. Kaupungilla on roskiksia joka puolella ja paikalliset yrittävät jopa osuakin niihin. Mutta jos ei mene ihan kohdalle ja pussi leviää viereen, niin se näyttää olevan ihan ok. Tänään seurasimme yhden puiston ravintolassa perhettä, jonka poika - tai oikeastaan nuori mies - kulutti aikaansa repimällä servettejä pieniin palasiin ja levittämällä ne sitten maahan. Hetken kuluttua sen pöydän ympäristö oli valkoisenaan paperisilppua. Ja se ei näyttänyt haittaavan ketään.

Autoilunäytöksen jälkeen lähdin pienelle kävelylle verrytelläkseni jämähtänyttä selkääni. Olli lähti mukaan. Kiertelimme pikku kujia ja vastaan tuli pieni aasialaisten pitämä sekatavarakauppa, jonka ikkunassa oli Ollin kovasti rakastamia Pokemon -kortteja. Nämä korttipakat maksavat Suomessa toista kymppiä kappale ja tässä kaupassa niitä myytiin 75 sentillä. Menimme sisään ja ostimme yhden kappaleen kaikkia eri pakkoja, mitä kaupasta löytyi. Olli hihkui onnesta. Hänellä oli kiire kaupasta ulos aivan kuin peläten, että kohta ne huomaavat myyneensä aarteensa pilkkahintaan. Päästyämme vähän kauemmas kaupasta hän totesi vain "Voi kun tämä ei olisi unta!"

Kaupunki alkoi hiljentyä siestaan ja me päätimmä lähteä takaisin Villarrubiaan lököttelemään ja uimaan. Olemme suunnitelleet lähtevämme kaupungista viikonlopuksi pois, koska tänne on ennustettu 40 asteen lämpötiloja ja kävimme matkalla rautatieasemalla kyselemässä vuokra-autojen hintoja. Autoja oli aika vähän saatavilla ja kolmesta päivästä saisi maksaa satoja euroja. Päätimme, että loma-automme - pieni mutta yllättävän tilava Citroen C3 - saisi kelvata meille. Huomenna lähdemme kiertämään etelämmäs pyöräreissuni maisemia.